Vuosien varrella kun on tullut
luettua enemmän ja vähemmän
ja siltä väliltä runoutta,
ei voi muuta kuin ihmetellä
kuinka paljon paskaa
painokoneet ovat suoltaneet.
En edes viitsi mainita yltiöromantikkoja
tai yltiöpositiivisia aamuvirkkuja,
jotka kirjoittavat yltiöpaskaa
auringonnousuista ja -laskuista,
lintujen aamuvarhaisesta lauluista
ja kesäisen sateen jälkeisen
vihertävän nurmen tuoksuista.
Luin Ginsbergiä ja Whitmania, Allenia ja Waltia,
jotka ovat sentään aikakausiensa parhaimmistoa,
he olivat keskivertoa parempia ja sitäkin parempia,
kunnes aloin saamaan tarpeekseni heidän
jatkuvasta tekstissä toistuvasta kulliaddiktioista.
Tokihan arvostettavaa on, että
Walt kertoi tunteistaan,
etenkin 1800-luvun maailmassa mutta,
intohimo nuoreen orjaan, miespuoliseen sellaiseen
on kuitenkin puuduttavaa luettavaa,
kun itse kuitenkin pelaan kentän toisella
laidalla lyöden palloa räpylään.
Ginsberg, etenkin nuoren
Allenin tekstit ovat loistavia,
vaikka hänen Huutonsa
kyrpien perään oli ilman
jatkuvaa toistoakin ilmiselvää.
Toisaalta, ehkä runous on
pelkkää kirjoittajansa mielikuvituksen,
fantasian, kokemuksien ja
unelmien masturbaatioita,
jota negatiivisesti arvostellen
voi saada runoilijan masentumaan,
tekemään itsemurhan tai
jopa tappamaan arvostelijansa
(ainakin sadistisissa mielikuvissa).
Oli niin tai näin,
ilman vahvoja ja
voimakkaita tunteita,
synkkämielisyyttä tai
yltiöpositiivisuutta ei kukaan
kirjoittaisi runoja alkuunkaan.
(Silti auringonnousut ja -laskut
voisi inhimillisyyden vuoksi pudota
taivaalta, linnut ampua ja
vihertävät nurmet polttaa).
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Runot kuin taide on peili, ja mitä ihmettä siellä näkee maailman toisin kuin joku toinen. Miten on ymmärrettävä, se on kuin auringon lasku joka laskee mereen ja jokin näkee siinä toivon ja myrskyn ja toinen toivottoman epätoivon.
Kirjoittava apinan sukulainen repii tekstin itsestään ja laulaa omalla äänellään ja minä olen sitä mieltä hänen sielunsa liikeitä voimme arvostaa.
Mutta olet oikeassa mestareiden runoutta saa vaikka kovin sanoin arvostella, heidäthän on nostettu jalustalle ilman suurempia ansioita ja muuttunut maailma kaipaa toisenlaisia runoilijoita. On lukemisesta tehtävä omat johtopäätökset ja suun puhua oman mielen mukaan runosta oman näköistä, mutta jätettävä tilaa toisillekin kirjoittajille. Jokainen joskus ollut etsimässä tietä oikeaa alkuun ja mihin se johtaa se olkoon vaikka runo kauneudesta, linnun laulusta ja rakkaudesta jonka kautta on ihana auringon lasku ja varma tunne, olen minäkin jotain saanut elämältä. Moniäänisyydessä on voima runoudessakin.