Minä tajusin,
tässä ihan hiljan
kuinka hirvittävän paljon
sinä
minua
haavoitit.
Kuinka minä yhä kaihdan katseita
etten tulisi huomatuksi
ihailluksi
koska se on väärin.
Se on rumaa,
se on pahaa,
se on minun syyni.
Niin sinä minut opetit.
Ja miten taitava minusta tulikaan,
pitämään etäisyyttä
kätkemään tunteeni
olemaan viileä
tavoittamaton.
Ja tiedätkö mitä?
Yhä ne ihastuvat
hullaantuvat,
mutta minä,
minä en enää osaa
olla lämmin
lähimmillekään.
Niin hyvin sinä minut koulutit.
Ja aina,
kun minä kamppailen
osoittaakseni niille,
joita rakastan,
(Sillä kyllä minä tunnen,
vaikka minun onkin niin
äärimmäisen vaikeaa
sitä näyttää)
että minä
todella
täydestä
sydämestäni
rakastan,
minä muistan sinut.
Enkä minä halua muistaa
sitä mitä sinä sait aikaan,
sillä
Niin,
joskus minä rakastin
sinuakin.
Kommentit
Suosikkeihini tämän lisäsin. Mielettämän hieno.
Siinä ne ovat kauniina nauhana minun ajatukseni sinun kynästäsi tulleina. Aina joskus tulee juuri tuollaisia tajuamuksia siitä, miten kovasti onkaan ollut haavoitettu. Ja koko ajan sitä järjellään taistelee niitä syvälle piirtyneitä oppeja vastaan. Miten syvällä ne voivatkaan olla! Niin taitavia, opetettuja, koulutettuja. Otsikko jää mieleen elämään. Joskus vannoin, etten ikinä ainakaan katkeraksi rupea. Peloiltani en taida ehtiäkään. Mutta runosi verran ihmisille tarinaa siitä, miksi katkeruus voisi olla ihan ymmärrettävää. Tosin paljon haavoitettua katkeruus haavoittaisi vain lisää - annanko siihen luvan?
Tähän runohos oot kirijoottanu mun ja hyvin monen muunki elämänkerran.
Huippu-upeeta !
Tämä runo jäädytti minut näytön äärelle, imaisi mukaansa, kuin maailman suurin pyöre. Pidin, siis todellakin tykkäsin runostasi ja paljon. Taitava, täydellinen ja niin osanen minunkin elämääni, tarinaa.