Talviaurinko
Yhteisen ajanlaskumme alussa
kun olit vielä mysteeri, jota ratkoin
vähitellen sielu, jonka avasit tutkittavakseni
toi elämääni kevään;
Naurusi oli kuin västäräkin lento,
kuiskauksesi tuulenvire etelästä
hymysi routamaan läpi puskeva narsissi
ja kosketuksesi
auringonpistos, jota tavoittelin
Kylvin siinä, unohtaen
että vuodenajat vaihtuvat koska niiden täytyy
Tuli kesä, tuli syksy
ja nyt kun talo jossa asut
on kasvattanut vesisyöksyhampaat räystäisiinsä
sinusta on tullut Talviaurinko
ja minusta maa, joka kiertää ympäritsesi
Tällä elliptisellä radalla jolle minut asetettiin
olen kauempana sinusta kuin koskaan
välissämme valovuodet, jotka eivät enää kanna lämpöäsi
Ja päivät, jotka kutistuvat
kunnes niitä ei enää ole
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tämä runo herättää minussa olon: lisää. Novellinomainen, taidokas. Pidin.