Tuonelasta
Hän puhui
että Tuonela olisi olemassa
Niin hän sanoi
ja sai minut uskomaan
uskomaan
että puut puhuvat
heinät kuiskivat
Niin kauan oli
kevät
syksy
ei mikään muu
Diana kuupaholaisen selässä..
Ja minä olin
kuin pieni lapsi
Niin paljon rakastin rajattomia
köyhien satuja
Hän puhui
minä kuuntelin
kuuntelin
Ja voi
miten hän oli kuin
tarua itse
Kylmät olivat
lokakuun tuulet
sinä iltana
kun hän sanoi palaavansa
Oli vieläkin vain
kevät
syksy
ei mikään muu
Ja minä rakastin sitä ajatusta
Mutta hän
puolijumalani
ei ollutkaan kuolematon..
Kuitenkin
hän sai minut uskomaan
Hän palaa vielä...
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Hmm... Mulle tuli ensimmäisenä mieleen tästä runosta pettäminen. En tiedä oletko juuri siitä kirjoittanut, mutta tästä saa taas niin monta tulkintaa kun tulkitsijoita on.
Tässä runossa on monta hienoa yksityiskohtaa ja paikoittain tosi hienoa sanan käyttöä. Loppu kuulosti jotenkin kliseiseltä, mutta ei silti niin kovin paha. Tuosta runon lopusta tuli jopa jotenkin mieleen Uriah Heepin biisi Lady in Black, vähän samanlaista mystiikkaa tässä.
Lueskelin tuossa myös aikaisempia runojasi, ja kivan persoonallinen ote sulla on tähän kirjoittamiseen. Jos saa kritiikkiä antaa, niin vähentäisin ehkä näitä kolmoispisteitä (...), jotenkin se pistää ainakin minun silmään. Mutta taitavaa sanankäyttöä löytyy monesta runostasi, ja näytti siltä että runot paranevat näitä uusia tekstejä kohti. Jatka vaan samaan tahtiin, palailen varmaankin paremmalla ajalla näitä vielä lukemaan. :)