Aurinko ja Kuu

Olipa kerran aurinko ja kuu.

Ne elivät mustassa tyhjyydessä miljardien ja miljardien muiden pikku tähtien keskellä.

Kuu katseli ystäväänsä aurinkoa kaukaa ja tunsi sisällään jonkin asian vavahtavan.

Se oli katsellut auringon valkoista kaunista huntua, jonka sisällä nainen tanssi hymyilevänä ja kauniina. Mutta aina kun hän katsoi, pian hänen silmiinsä nousi kyyneliä ja niitä alkoi polttaa ja pistellä. Sillä aurinko, kaunein asia maan päällä oli niin kaunis, että kuka tahansa joka katsoi siihen liian kauan, sokeutui yhtä varmasti kuin veden alla voi hengittää.

Kuu laski katseensa nopeasti häpeissään. Auringon nauru helisi hänen ihollaan. Se tuntui pehmeältä kosketukselta. Kukaan ei ollut koskettanut kuuta ennen niin. Hän värisi kuin lehti. Hitaasti, mieli rohkaistuen kuu nosti kättään hitaasti, liikuttaen lähemmäs lämpöä mutta äkkiä tuntui kuin joku olisi purrut hänen sormiaan. Tuhannet pienet havunneulaset ja muurahaiset iskeytyivät sormien päihin. Hän kiljaisten vetäis sormensa takaisin puhaltaen niitä villisti. Hänen puhalluksensa oli ensimmäinen henkäys maailmassa.

Siel missä ennen oli ollut pelkkää kaipausta ja tuskaan, tuuli ensimmäistä kertaan piirsi rajat, koska tuuli on tila. Sen tuntee kun liikkuu tilassa.

Siellä missä ei ennen ollut mitään, oli nyt tuulen rajat.

Kuu pelästyi mitä oli erehdyksessä tehnyt ja katseli hämmentyneenä tyhjää maata joka oli syntynyt polttavasta kosketuksesta ja kauneudesta, joka oli niin kirkasta, ettei siyä voinut katsoa. Hän näki maan peilimäisesti edessään ja siitä peilistä katoi takaisin niin kaunis punatukkainen nainen, jonka keltainen iho hehkui elinvoimaa, ettei kuu voinut olla itkemättä kaiken sen kaipauksen  tähden, jota tunsi tätä etäistä kuvajaista kohtaan.

Silloin saapui ensimmäinen rankkasade, joka huuhtoi maan pesten sen tomun. Kyyneleet upposivat syvälle tyhjän tomun juuriin ja tekivät asumuksensa syvälle tomun sieluun.

Aurinko näki tämän, kikatti ilahtuneena ja hyppäsi taivaalta alas tanssimaan sateen kokoamiin lätäkköihin. Ne nousivat taivaalle harmaana höyrynä kokoontuen valtaviksi korkeiksi vuoriksi, mutta kevyeksi kuin ilma. Ne muuttivat muotoaan arvuuttaen kuu-isäänsä ja aurinko-äitiää omalla muodollaan. 

Sen jälkeen tapahtui vielä monia asioita, mutta näin ensimmäinen elämä alkoi ja on aina alkanut, vaikka myöhemmät viisaat ja vähemmän viisaat ovatkin vääristelleet sanoja paljon alkuperäisten tapahtumien jälkeen.