Nimetön

kauneus säteile hänessä. Hänen hymyssään. Jalat petti alta kun näin katseesi, ihanat kasvosi. Katoin aina sivusta, kaukaa. Kunnes, eräänä päivänä huomasit minut, katseeni ja eleeni. Olin kuolla siihen paikkaa, siihen tilaan kun tulit ja puhuit, sitten asia johti toiseen ja olitkin rinnallani, vierelläni. Olin onnellisempi kuin, koskaan iloisempi kuin, ikinä. Lähelläsi oli helpompi olla, hegittää tätä kaikkea muuta kestää. Sitten eräänä päivänä, synkkänä ja surullisena minut jätit, rinnaltani lähdit. Hetkellisesti maailmani hajotit, sydämmeni mursit. Päivät meni kyynel silmissä, itku kurkussa, sitten se otti ja helpotti. Tajusin, että ollut minulle, olimme erillaisia oman tiemme kulkioita. Joiden tiet ei kykeneet yhdistymään, palat osumaan paikoilleen. Katson perääsi ja toivon, että löytäisit jonkun kaltaisesti. Minä menen eteenpäin toivoen vielä meneväni alttarille vannomaan rakkautta oma lapsi sylissä. Lapsi jota, et halunnut.