Paistaa se aurinko meillekkin.

Arvaa mistä mä sain sen kaiken voiman uuteen päivään, vaikka mun voimat alko käymään vähiin? Siitä, että me ei olla riidoissa, ja tulee taas uus päivä nähä sut. Mä elättelin toiveita, että me pysyttäisiin loppu elämämme ystävinä? Oisko se mahollista? Vai oliko se liikaa pyydetty?
Miksei me voitas olla loppu ikäämme ystävinä, ku ollaan tähänkin asti oltu, ja ollaan selvitty kaikesta mahdollisesta.
Jos meidän välit menee joskus poikki, en tiedä miten selviäisin, mun tulis jo muutamas tunnis sua kauhee ikävä, ku tietäisin ettei oltas enää ystäviä.

Mä oon kertonu sulle ihan kaiken, aina, ja sä oot jaksanu kuunella mun angstikohtauksia, mut miks sä et kerro mulle melkeen mitään, vaikka sä tiedät, et voit luottaa muhun, vai luotatko sä? Sä tiedät, että mulle voit puhuu mistä vaa, ja koitan sua mun parhaani mukaan auttaa, mut aina jossai välis se seinä tulee vastaa, että ei osaa enää auttaa, vaa pitää mennä ammatilaisen puheille. Mä rakastan sua päivä päivältä vaan enemmä ja enemmä, ja se ei tuu loppuun, koskaan.
Mä välitän susta liikaa, en tiedä, tiedätkö sä sitä, enkä koskaan haluu tehä sulle mitään pahaa. En tahallaa, enkä vahingossa. Mä haluun olla rikkomatta sua, niinku mut on rikottu monta kertaa, mut oon aina jotenki korjaantunu siitä, ja jatkanu pikkusen kerralla eteenpäin.
Sillon ku me liikuttiin vielä sen yhen tyypin kans, mä tunsin siinä porukassa itteni ulkopuoliseks, ja yksinäiseks, vaikka te olitte siinä mun vieres. Musta vaa niin tuntu, että en kuulu siihen joukkoon.
Mutta, nyt on asiat toisin. Mä tunnen kuuluvani tähä joukkoo, missä me nyt ollaan,vaikka siinä ihmiset tekeeki välillä tyhmyyksiä, mut jokainenhan meistä joskus tekee.

Vaikka sä mulle joskus vittuiletkin mulle, varmaan kaikista eniten, ja siitä tulee meille riita, niin ei siltikää oo menny välit koskaa kokonaa poikki.
Mistä se johtuu, osaatko aatella? Johtuukohan se siitä, että me ollaa tunnettu niin kauan, ja mulla tulee aina kauhee ikävä sua? Mä en osaa olla susta päivääkään oikeesti erossa, muutaku sillon ku on pakko. Mä en halua koskaan, et satutat ittees, koska se ei oo hyvästä. Mä tiedän sen aika helvetin hyvin.

Arvaa minkä muiston mä muistan meistä kahdesta niinku se ois tapahtunut eilen? Sen kun me oltiin teillä, ja leikittiin hiekkalaatikolla, ja teidän isä tuli videokuvaamaan sitä, ja sitte myös sellasen, että me leikittiin teidän leikkimökissä nukeilla. Se oli musta jotain ihaninta aikaa, oikeesti.
Sillon, kun me alettii tunteen toisemme, ja tiedettii missä toinen asu, silloin jo mä opin rakastaan sua sydämen pohjasta asti.

Mutta, nyt on aikaa kulunu jo monta monta vuotta, ja me saadaan muutaman vuoden päästä jo muuttaa sinne minne me halutaan, ja tehdä mitä me halutaan.
Mitä luulet, tuunko pysyyn sun sydämes aina? Sä tuut ainaki mun sydämes, mun sydämes on aina sulle tilaa, ihan aina.

Mä en tuu koskaan unohtaa sua, tuun aina rakastaan sua sellaisenaan ku oot, ja lupaan pitää susta huolta.