Nimetön

Halki synkän,
ikuisuuden kestävän,
yksinäisen pimeän.
Matkaan,
minne vaan.
Tyhjyys ystävänä.
Hauraus vihollisena.

Etsin sitä jotain...
Millä pelastautua.
Käyttämättä loppuun,
rakkautta.
Mitä tarvitsemme.

Tähän suohon,
vain omat saappaat toivon,
upottavani.
Oon lohduton.
Kovin voimaton.

Käyn maaten,
silmät suljen.
Toista tuntematonta kuljen.
Sen hiljaisuuden,
kyynel rikkoen,
kuulen tarinan mielen.
Totuuden.
Valheen.
Niin luulen.

Sydän hyväillen,
raivoten,
kaihoten,
surien.
Pestyt kaikki lika nyt on.

Tummuus uskoton.
Mielettömyys kunniaton.

Näen unta,
kaunista - sumutonta.
Lyötyä ei enää lyödä.
Ehkä luovutettiin.
Mutta tuskin sentään.
Loppu on kivinen polku.

Voitto.
Tällä erää.

Unohtunut nousee,
uuteen,
tienristeykseen.
Paha sanoo vasempaan,
hyvä huutaa oikeaan.
Kumman valita?

Jättäen taakseen,
menneisyyden.
Vanhan kuluneen.
Muistot heittäen olalleen.
Siirtyen uuteen ulottuvuuteen.

Ei voida kaatumista estää.
Tai tarttumista kiellettyyn hedelmään.
Ja toisaalta,
elämän kiertokulku kuitenkin.
Aina johtaa kierteeseen takaisin.
Suotuiseen tai kirottuun.

Ylitettyä himmeän virran,
astuttua taloon,
moni oviseen.
On löydettävä oikeaan huoneeseen,
etsittävä avain.
Tie sateenkaareen,
luo aarteen.
Onnen.

Kunpa saavuttaisi alkusoinnun,
tai kertosäkeen.
Muttei loppuvirren.

Toisesta tukea,
joka ei voi lukea.
Ja puolustusta sulkea.
Ihminen.
Joka voi tuntea,
mitä toisen sisimmällä,
on nyt aikaa kertoa.

Siitä se jatkuu,
eikä koskaan pääse loppuun.

Aikaa myöten huomaa.
Miten joki kulkee pitkin uomaa.
Kaartuen sinne,
laskien tänne.
Virraten voimakkaasti,
lotisten laiskasti.
Vuosia tulee,
ja vuosia menee.
Joki eteenpäin puskee.
Tallentaen salaisuudet,
lupaukset,
tunnustukset,
heikkoudet.
Vanhempana uskoutuen suurempaan.
Väsyneenä nuorempaan.
Jossain vielä jatkuakseen.

Se on ikään kuin elämä itsessään.