Ratoja

Taas vaihteeksi kävi näin. Istahdan illan kostuttamalle nurmikolle tuijotellen likaisiin käsiini. Joskus on päiviä kun tuntuu että ei muunlaisia olekaan. Pyöräni seisoo avuttomana ylösalaisin käännettynä kävelytiellä. Sen ketjut roikkuvat taas vaihteeksi irronneina. Aivan kuin ne olisi valmistettu vain mun hermojen koettelemiseen.
”Sä oot niin toivoton,” sanon hiljaa tietämättä kiroanko itselleni vai pyörälleni.
Ohi kulkee ihmisiä jotka kysyvät tarvitsenko apua. Vastaan kylmästi ”En”. Eikö se ole ilmiselvää että tarvitsen apua? Omatoimiset ihmiset, onko niitä? Vilkuilen tympeänä ympärilleni pimeässä syysillassa. En näe muutakuin itsekkäiden omakotitalojen ikkunoista pilkehtiviä valoja. Ne ovat mulla yhtä ylväitä kuin vastanaineiden naisten kihlasormukset. Tiedäthän sellaiset naiset jotka ikihymy kasvoillaan kulkevat kuin natsit, oikea korvattuna vasemmalla. Asuisin mieluusti ihan missä tahansa niistä. Jere meille on sellaisen luvannut rakentaa, sanonut että mä saisin suunnitella ja sisustaa sen. Unelmia on helppo maalailla toisen mielikuvitukseen. Mutta realismi pyyhkii yleensä huolella maalatun sudin jäljen. Havahdun mieleni maalausten tutkiskelusta kuullessani jotain.
Viereisestä talosta kantautuu korviini meteliä. Ei sellaista meteliä josta voisi kuvitella Jee, jee, bileet!, vaan ennemminkin Hei, tulkaa katsomaan! Täällä mätkitään seinää kissalla täytetyllä muovipussilla. Nousen seisomaan farkkujeni jo kostuttua perseen kohdalta istuttuani nurmikolla mullitellen kuin pieni kakara.
Näen ikkunasta vilahduksen raskaan näköisestä miehestä, joka pyörii ympyrää kuin vähemmän hulvaton karuselli. Kuulen hänen äänensä saamatta siitä selvää. Ensimmäistä kertaa tänä päivänä olen kiinnostunut.
Astelen kuin varkain pihalle jonka nurmikko on niin siisti, että voisi kuvitella tarkka-
ampujan vaanivan pusikossa jos joku erehtyy taittamaan ruohon suortuvaakaan. Jään odottamaan hetkeksi, sillä tarkka-ampuja ajatus alkaa juuri kiehtomaan minua. Jatkan hiipimistä ikkunalaudan alle, talloen samalla ikävystyneen kukkapenkin.
Mies on kännissä. Hän on ihan vitun kännissä ja puheesta saa tuskin selvää. Näköjään idylli-kuninkaatkin harrastavat juopumista.
”Lopetatko sä jo sen kiljumisen, hä? Istu nyt perseelles ja lakkaa tuo vikinä! Kuulostat pahemmalta kuin kiimainen koira.” Tirskahdan nauruun kuunnellessani juoppohullua, mutta hiljenen kahden muun äänen värinästä.
”Äiti, rauhoitu. Kyllä isäkin tuosta rauhoittuu, kunhan saadaan se nukkumaan.”
”Nukkumaan? Nukkumaan? Olet sä kanssa vitun fiksu kakara. Jos sä kerta niin fiksu oot, niin menepäs kauppaan ja tuo isälles koppa fostersia. Sitten isä kyllä rauhoittuu. Jos ei oo rahaa niin käytä sitä äidiltäsi perimää fiksua päätä!” Juopunutta räkätystä.
” Kyllä sä isälles sen verran oot velkaa, että nuorilla jaloillas kipaiset kauppaan, nappaat kopan kouraan ja kävelet vaan kassan ohi. Eikö se olisi hauskaa? Jännitystähän te nuoret nykyään kaipaattekin.”
En enää tirsku, enkä mieti paskaa fillariani tai paskaa päivääni. Tässä on hauskuus jo aika kaukana. Toivon että tyttö tosiaan lähtee. Oli sitten tehnyt mitä tahansa, tuollaista ei kukaan ole ansainnut kuunnella. Kyykistelen avuttomana punaisten pelargonien päällä, voiden kuvitella niiden pohtivan:
Ja tätähän varten meidät tähän istutettiin. Että joku hampuusi voi tulla viettämään iltaa päällemme. Olkaa hyvä vaan, mehän olemme vain kukkia. Siitä huolimatta: Vittuun siitä nyt kuin olisit jo! Miettiessäni pelargonien tunteita, pyörittelen samalla päässäni tornadon tavoin ajatuksia mitä minun pitäisi tehdä.
Jättää perhe, pelargoniat, nurmikko rauhaan ja hiippailla menemäään. Kutsua poliisit ja kertoa niille, että täällä on juoppo joka käskee tyttärensä hakemaan hänelle juoksukaljat. Heittää tuo saatanan ruma pihatonttu (mitä näköjään vieläkin jotkut pitävät viehättävinä) oven lasista läpi ja murtautua sisään. Huutaa miehen itsetunto pullonsa pohjalle ja pelastaa tilanne. Mutta mä ja se pihatonttu tiedetään molemmat ettei musta ole sellaiseen.Vitun tarkka-ampujat. Se ainoa kerta kun niitä tarvittaisiin.

Uppoutuneena ajatuksiini kuulen metelin vain sivukorvalla. Mä olen toiminnan ihminen, ainakin niin itselleni väitän. Onneksi joku ratkaisee tilanteen puolestani. Ulko-ovi pamahtaa kiinni pihavalon rävähtäessä päälle valaisten lyhyen soratien lisäksi myös mut. Näen itseni ovella seisovan tytön silmin, josta en ole ihan varma onko se hämmästynyt, peloissaan, vielä pelästyneempi vai kaikkea samaaan aikaan. Ainakin se on itkuinen ja näyttää että jopa tärisisi. Se on jo perääntymässä takaisin ovelle käsi jo melkein kahvalla.
”Odota! Älä pelästy, mä vaan satuin kulkemaan ohi. Tuo on mun fillari ja kun yritin laittaa sen ketjuja paikoilleen satuin kuulemaan jotain huutoa täältä. Älä mene takaisin sisälle. Ei sun tarvitse pelätä mua tai edes välittää musta.”
”Mitä ihmettä sä teet meidän ikkunan takana? Yrititkö sä varastaa jotain?” Tytön ääni värisee kuin vibraattori. Astun varovasti askelen lähemmäs.

Jatkuu...