sellainen, mitä voi ihmetellä, vaikka tietäisi mikä se on

Se oli tiistai.
Eikö olekin uskomatonta,
että sellainen päivä voi olla tiistai, kun me kohdattiin.
Sinä ihmettelit minua ja minua ihmetytti,
että voin olla sinulle kuin timantti;
sellainen, mitä voi ihmetellä, vaikka tietäisi mikä se on.

Enkä minä ole timantin kaltainen.
Minä olen jotain niin kuin ruoste tai räme,
Jotain mikä kasvaa kaiken elämää nähneen ympärille
ja tekee siitä kauniin.
Minä olen jotain mikä ympäröi elämää
antaen sille ruumiin.
Mutta sinulla on elämä,
jonka ympärille en pysty kasvamaan.

Jotenkin aina kadotan sen,
kumpi meistä suuteli kumpaa.
Sanoinko minä sen sinulle?
Ehkä lakkasin puhumasta silmillesi,
puhuinko huulillesi?

Diskon valot koskettelivat sinua hävyttömästi,
monen naisen kiertänyt saastainen huora
ja minä olin mustasukkainen.
Halusin voida olla sillä tavalla joka puolella sinua.
kasvaa ympärilläsi,
valaista sinut suuremmaksi.
Siksi ihmisellä kai on kädet,
että voimme sormin kurkotella sinne, mikä jää selkäpuolelle.
Halasin sinua.

Halasin sinua juuri ennen kuin lähdit Rovaniemeen
ja pelkäsin, että viet kaiken mukanasi.
Ja pyysin, ettei hän veisi tätäkin.
Pyysin, että hän veisi minut ja
ja pyysin, ettei hän veisi minuakin.
En ollut pitkään aikaan nähnyt muiden kyyneliä
ja olin ajatellut, että kaikki suru kuului minulle.
Olinpas itsekäs,
olinpas yksinäinen!

Joten keitin sinulle puuroa ja
tarjosin ystäväni omenahilloa.
Sinä puhuit timanteista,
Kimankeiksi niitä kutsuit
ja minua.
Sanot, että olen sellainen mitä voi ihmetellä, vaikka tietääkin mikä se on.

Enkä minä ole timantin kaltainen.
Olen salakavala,
jotain niin kuin ruoste, mikä muodostuu kaiken aikansa eläneen ympärille
ja tekee siitä arvottoman.

Nyt kun lähdit Rovaniemeen
etsin ikävää ajatuksistani,
mutta löydän vain hyvästejä ja onnellisia loppuja,
ja kaikki me tiedämme, että onnelliset loput
ovat vain lyhyissä saduissa,
sellaisissa mitkä alkavat tiistaisin.