Elämä

Ehkä se olikin vain sellainen lyhyt elokuva, joka oli pienessä hetkessä ohi. Ehkä se oli kuin huvipuiston vuoristorata, tai oikeastaan vain se kaikkein pisin alamäki siitä, juuri se alamäki jonka aikana kaikki kiljuvat. Ja yhtä kiljumistahan se olikin. Oikeastaan nautin tilanteista, jolloin teki mieli kiljua, nautin niistä kuin siitä pienestä suklaakakun palasta, jonka joskus söin pienessä kahvilassa kadunkulmalla. Toisaalta vihasin niitä, vihasin niitä kuin sitä erästä opettajaa, joka aina valitti käsialasta. Hetket, joissa kävi viha, pelon häivähdys ja nautinto olivat niitä kaikkein kivoimpia. Niitä hetkiä rakastin. Enemmän kuin kaikkia niitä elokuvia, jotka olin katsonut, enemmän kuin kirjoja, jotka olin lukenut. Kyllä niitäkin hetkiä oli, jolloin olisi voinut itkeä. Itkeä, niin kuin silloin, kun ajoin ensimmäistä kertaa pyörällä ilman apupyöriä. Itkeä kuin silloin, kun mummoni kuoli. Tai itkeä, kuin silloin, kun sain oman kissanpennun. Ne ovat niitä hetkiä, joita ei helposti unohda.

Kun tulin ensimmäisen koulupäivän jälkeen kotiin, olin järkyttynyt.
- Äiti, minkä takia kukaan ei puhunut mulle? Minkä takia jouduin istumaan yksin keinussa, ja katsomaan kun muut leikkivät? Ihmettelin.
- Älä niistä välitä, ne eivät tiedä kuinka kiva olet, ja eivät uskalla tutustua, äiti vastasi. Vasta pari vuotta myöhemmin tajusin sen. Olin erilainen.

Sain kyllä hieman myöhemmin ystävän, ystävän jolle kerroin salaisuudet, kuten sen, että olin salaa vienyt huoneeseeni sammakon lemmikiksi. Ystävän, joka kanssa nauroin sitä, kuinka hänen mummonsa oli komentanut hänen veljeään. Siitä ystävästä tulikin myöhemmin elämäni tärkein asia, kissani lisäksi tietenkin.

En ennen tajunnut mitä minulle tehtiin väärin. Asia oli niin yksinkertainen, että luulin sitä sattuvan kaikilla. Tosiaan, sattuvan. Se tosiaan satutti. Vaikka äiti kuinka itki ja pyysi isää lopettamaan, isä satutti. Välillä se saattoi lyödä, ja löi varmasti yhtä lujaa, kuin ne meidän kulman kovimmat kundit jotka olivat aina nyrkit pystyssä. Äiti ei koskaan mennyt sairaalaan, väitti ettei pahasti käynyt, vaikka usein naama oli veressä. Kyllä minullakin mustelmia riitti, naamassa varsinkin, ja juuri sen takia olin erilainen. Sen takia muut lapset katsoivat oudosti, eikä ottaneet leikkeihin mukaan. Vain parin vaivaisen mustelman takia. Lopulta opin olemaan vahva ja lähtemään pois, kun aloin aavistella isän käyvän väkivaltaiseksi. Aloin oppia kieltämään isää, huutamaan, kun hän löi äitiä.

Kun siirryin ylä-asteelle sain paljon kavereita. Minut tunnettiin sellaisena sankarittarena, joka puolusti muita. Olin kuin elokuvien sankarittaret, en vain tehnyt niin suuria urotöitä. Sain aikaan pieniä ihmeitä, niin pieniä, ettei niitä aina edes huomannut kuin ehkä pari ihmistä. Mutta olihan sekin jotain. Tunsin olevani tärkeä. Ensimmäisen kerran hyvä jossain. En toki unohtanut vanhaa ystävääni, joka oli aina hyväksynyt minut sellaisena kuin olin. Oikeastaan suhteeni ystävääni vain vahveni. Välillemme tuli vahva side, joka ei olisi mennyt poikki vaikka sitä olisi kuinka yrittänyt silpoa. Tai vaikka joku olisi tullut ja koettanut kirveellä hakata sen palasiksi. Se ei ollut särkyvää, kuin lasi, eikä hentoa, niin kuin kukka. Se oli niin vahvaa, ettei edes maailman paras metalli siihen yltäisi. Se oli vahvempaa kuin eri maiden kuninkaiden käskyt, vahvempaa kuin mikään muu koko maailmassa tai sen ulkopuolella. Se oli vahvinta.

Tuli aika, jolloin isä oli pahimmillaan. Hän joi niin paljon, ettei hän ollut varmaan hetkeäkään selvänä. Ja silloin se pahin tapahtui, kaikkein pahin. Se, mitä olin pelännyt siitä asti kun tajusin, että satuttaminen oli väärin.

Isä oli silloin pahalla päällä, alkoi viskoa tavaroita ympäri taloa ja vain huusi, ettei äitini tee koskaan mitään. Kun äitini tuli kaupasta menin itkien hänen luokseen, kerroin pelkääväni isää, äiti lohdutti minua. Ei kauaa, vain hetken, sillä kohta isä oli taas kimpussamme. Hän tarttui äidin kurkkuun kaksin käsin ja haukkui äitiä monilla eri haukkumasanoilla. Katsoin kauhistuneena vieressä voimatta tehdä mitään, kuinka äiti pikkuhiljaa muuttui sinertäväksi kasvoiltaan. Kuinka kauniissa vihreissä silmissä näkyi niin kova tuska, että jouduin kääntämään katseeni pois.

Isä kantoi äidin takapihalle, sinne omenapuiden keskelle. Omenapuut olivat juuri kukkineet ja kukat ympäröivät äitiä, kun hän makasi siinä kaiken keskellä. Äiti oli kaunis, kauniimpi kuin nuo omenapuiden kukat. Hänen kasvonsa olivat vitivalkoiset, huulensa verenpunaiset, ja silmät olivat kiinni. Ikään kuin äiti olisi halunnut sulkea silmänsä pahuudelta. Pahuudelta, jonka olimme tunteneet voimakkaana läpi elämämme. Isä teki sinne omenapuiden viereen kuopan, jonne hautasi äidin. Sen jälkeen hän teki minulle selväksi, että minun olisi parempi pitää suuni kiinni, tai minulle saattoi käydä pahasti.

Pelästyneenä menin omaan huoneeseeni. Vasta päästyäni sinne, kyyneleet joita olin pidätellyt, purskahtivat silmistäni vaaleiden lakanoideni päälle, tehden tyynystä kostean. Huulillani maistui suola, joka oli odottanut hetkeä jolloin itkisin. Vaaninut kyyneleiden seassa, odottanut hetkeä jolloin pääsisi valumaan alas huulilleni. Toisaalta suola oli lempeä, se antoi minulle lisää voimaa laittaa isälle vastaan.

Koulussa kaikki jatkui ihan hyvin. Teeskentelin olevani kunnossa, vaikka kerran jos toisenkin pari kyyneltä karkasi silmäkulmaani. Jatkoin loistavaa uraani sankarittarena, vaikka välillä tuntui vaikealta olla ja puolustaa niitä jotka eivät itse itsestään huolehtineet. Tosin enää niitä puolustettavia ei kauheasti ollut, ”kovat kundit” olivat alkaneet jättämään muita rauhaan ja keskittyneet vain varastelemaan siitä pienestä kaupasta joka sijaitsi jossain päin kaupunkia, ja jossa oli aina se vakavailmeinen mummo myymässä. Kai hän oli yksityisyrittäjä, mistä tietäisi?

Jatkoin elämääni, ja pian olin jo aikuisuuden ensimmäisillä portailla. Olin melkein täysi-ikäinen, opinnot sujuivat hyvin. Ja silloin se tapahtui, yksi elämäni kohokohdista, niistä hetkistä joista ei millään haluaisi luopua, joiden toivoisi kestävän ikuisesti.

Se oli sellainen ihan normaali päivä, menin koulun jälkeen puistoon istuskelemaan ja syömään jäätelöä. Yllättäen joku juoksi päin. Aivan, suoraan päin kaataen samalla minut, ja sotkien niin, että olimme kumpikin ihan mansikkajäätelössä. Katsoin poikaa ärtyneenä, kunnes näin ne silmät. Siniset, ihanat silmät. Hiukset olivat kiharat ja vaaleat, huomasin siis olevani vastakkain oikean komistuksen kanssa.
- Anteeks, ei ollu tarkotus, mä vaan juoksin, tuo komistus sanoi pehmeällä äänellään.
- No kyl sitä silti vähän vois kattoo, minne juoksee, täällä kun on varmaan useampiakin ihmisiä istuskelemassa ja syömässä mansikkajäätelöä, hymyilin.
- Moi mä oon Joona, poika sano ja ojensi kätensä auttaakseen minut ylös.
- Mä oon Hanna, hymyilin ja nousin.
- Ollaankin nyt molemmat ihan sun mansikkajäätelössä, Joona hymyili.
- Niin taidetaan olla, vastasin hymyyn.
- Mut mun pitää varmaan mennä, sanoin.
- Joo… Tai no hei, voitaisko me viel vaikka nähä jossain joskus? Joona kysyi.
- Varmaan, huomenna täällä, samaan aikaan? Ehdotin hymyillen.
- Okei, Joona hymyili.
- Moikka, sanoin ja lähdin.

Matkalla kotiin minun oli pakko hypähdellä. Kannattaa näköjään useamminkin istuskella puistossa ja syödä jäätelöä. Näytin varmasti joltain hullulta, joka on karannut mielisairaalasta, siinä hypellessä vaatteet jäätelössä. Mutta ei se minua haitannut, vaikka ihmiset katsoivatkin, olinhan sentään iloinen, ja sitä ei saisi pilata mikään.

Seuraava päivä oli yhtä mukava, kuin se kohta eräässä kirjassa, missä oli ihanasti kuvailtu, kuinka pieni tyttö oli ensimmäistä kertaa uimassa. Tai ehkä se päivä oli vielä mukavampi, sillä huomasin, että Joona on melkein samanlainen kuin minä. Hän ei ilmeisesti kuullut niihin ”koviin kundeihin”, jotka olivat pikkuhiljaa alkaneet siirtyä pienestä kaupasta autokorjaamoon, jossa oli muuten myymässä sellainen aina hymyilevä setä, joka antoi välillä ilmaiseksi jäätelöpuikon siitä kahviosta mikä oli korjaamon yhteydessä.

Aloimme tapailla Joonan kanssa useammin, ja meistä tuli enemmän kuin ystäviä. Täytettyäni 18, sain vihdoin alkaa etsiä omaa asuntoa. Ja sillä hetkellä, ollessani ravintolassa Joonan kanssa juhlimassa syntymäpäivääni, ja maistettuani jotain erikoista suklaa-mansikka-jälkiruokaa, mieleeni tuli äiti. Äiti oli aina ensimmäisenä kokeilemassa kaikkea uutta. Silloin päätin, että heti huomenna menisin poliisin puheille, ja kertoisin isästä. En edes tuntenut isääni, enkä halunnut olla hänelle sukua, joten oli parempi, että hän olisi paikassa mihin kuului, vankilassa, harmaiden seinien takana. Toivomassa, ettei koskaan olisi alkanut juoda, eikä tappanut äitiä. Toivomassa, että näkisi minut edes vilaukselta. Odottamassa, että joku tulisi katsomaan, kysymään miten hän voi.

Parin viikon päästä isä oli jo vankilassa. Vaikka mieleni olisi tehnyt mennä sinne hänet haukkumaan, en silti tehnyt sitä. Ei isä ansainnut sitä. Hän ei ansainnut edes vankilan oloja äidin tapettuaan. Ainoa minkä hän olisi ansainnut oli kuolema. Mutta ei, ehkei sekään ollut tarpeeksi paha. Isä olisi ansainnut kiduttamista, koko loppu elämänsä ajan.

Parin vuoden päästä minulla ja Joonalla oli yhteinen asunto, ja olin onnellinen. Viimein. Ehkä oli vienyt aikaa toipua kaikesta ja tulla onnelliseksi, mutta onnistuin siinä lopulta. Ja nyt voin kokemuksella kertoa, että elämä on kuin vuoristorata, niin kuin tuossa alussa jo kerroinkin, tavallaan. Tai oikeastaan se on kuin sen katukulman pienen kahvilan banaanikakku. Niin herkullisen näköistä, mutta jotain siitä puuttuu, ja jotain siinä on liikaa.