Lasia

Syksy tuo sateet tullessaan,
talven kylmyyden ennustaa.
Pureva tuuli tarttuu vaatteisiin
ja saa palaamaan aiempiin tunteisiin.

Kiedon takkia tiukemmin ympärilleni,
katson kun ihmiset kulkevat ohitse
vilkaisten kuin sanoen
"onneksi tuo en ole minä itse".
Näen aaltojen iskevän rantaan,
tuulenpuuska lehtiä kantaa.

Ei ole mitään sanottavaa,
tulevaisuus pelottaa.
Pettynyt, hämmentynyt, turhautunut,
eksynyt ja ahdistunut.
Yritä siinä sitten vielä selvittää
solmuun mennyttä elämää.

Aallot edelleen rantaan paiskautuvat,
virtausten mukana tanssivat.
Pimeä syvyys, valkoinen vaahto,
kuohuva meri, virtaava vesi.
Ei pitäisi näyttää heikkouttaan,
mutta pääni sisällä tilanne on sama
kuin lehdellä epäluotettavassa aallokossa.

Lasia.
Kuin lasia.
Niin haurasta, niin helposti särkyvää.
Kuin katsoisi veden pintaan ja näkisi
vain sen mikä heijastusta on
eikä todellista ollenkaan.
Kun se hajoaa,
jäljelle jääneistä palasista on vaikeaa
uutta enää rakentaa.
Elämä.
Sellaista on elämä.