Availin hitaasti silmiäni, heräillen hyvin hitaasti, kuten aina. Vetäisin ensimmäisenä mustan tukkani pois kasvoiltani ja ähkäisin sitten hiljaa, kun käänsin kylkeä ja laskin käteni viereiselle paikalle, huomaten heti, ettei Osku ollut siinä enää. Mutta ei mun kyllä tarvinnut etsiäkään sitä kauaa katseellani, tai oikeastaan ollenkaan, sillä se istui vuoteen laidalla käsiään tuijotellen, selkä muhun päin. Katselin hetken Oskun lihaksikasta selkää, kaikkia niitä sen kroppaa koristavia tatuointeja ja arpia, ja sen mietteliästä olemusta, ennen kuin avasin suuni.
”Osku, mitä mietit..?” mä kysyin hiljaa, Oskun hätkähtäessä ääneni kuullessaan ja kääntyessä katsomaan mua harmailla silmillään, kohdaten ruskeiden silmieni katseen.
”Poikaani”, Osku vastasi yhtä hiljaisella äänellä, laskien samalla hieman ahdistuneen oloisen katseensa jälleen käsiinsä, joista toisen se vei pian tummanruskeisiin hiuksiinsa vetäistessään tukkaansa levottomana taaksepäin. ”Ja tätä. Sua, Rita.. Poikani on ehkä turvassa, mutta.. mä oon saattanut sinut vaaraan..”
Mä nousin Oskun sanat kuultuani käsivarteni varaan, katsellen selkeästi ahdistunutta Oskua tuimana, kun se käänsi katseensa takaisin muhun.
”Sinä et ole saattanut minua mihinkään. Mä valitsin kyllä ihan itse olla tässä, sun kanssas. Mä tiesin riskeistä, kun lähdin tähän suhteeseen. Tiesin, mitä sain ja mitä voisi olla luvassa. Mä tiesin sen kaiken, ja valitsin silti olla tässä. Minä en pelkää. Mä haluan silti olla kanssasi, kaikesta huolimatta”, mä lausuin tiukasti, ääni vakaana kuin peruskallio, sipaisten samalla melkein äkäisenä itsepäisen hiussuortuvan korvani taakse, kun se pyrki kasvoilleni. ”SINÄ et voi tehdä YHTÄÄN MITÄÄN estääksesi mua olemasta sun kanssas. Sä et pysty estämään mua.”
”Olen huomannut”, Osku naurahti pienesti, jääden sen jälkeen katsomaan mua melkein hellin silmin. ”Rita, sä oot mulle kyllä valo pimeydessä. Pelastava enkeli..”
”Jonkunhan sitä on oltava sullekin, kun sä oot sitä niin monelle muulle”, mä totesin vakavana, nousin istumaan ja hivuttauduin lähemmäs Oskua, painaen kasvoni sen arpista ja tatuoitua selkää vasten. ”Jonkunhan se on pelastettava Pelastajakin, ja minä teen sen ilomielin.. Sinä tiedät, että minä rakastan sinua. Siksi minä valitsin olla tässä, kaikista vaaroista huolimatta. Kuten sanoin, vain kuolema meidät erottakoon..”
”Mä kyllä todellakin rakastan sua hautaan asti”, Osku henkäisi ääni särähtäen, kaapaten minut tiukkaan syleilyynsä. ”Kiitos kun oot olemassa ja kiitos kun oot siinä.. Sä teet tästä elämästä edes vähän helpompaa. Mä todellakin rakastan sua kunnes kuolema meidät erottaa..”
”Kunnes kuolema meidät erottaa”, mä toistin rakastavasti, ja suutelin Oskua niin pehmeästi kuin osasin. Kunpa niin ei koskaan tapahtuisi. Kunpa kuolema ei koskaan erottaisi meitä.
***
Mutta kyllähän se kuolema sitten valitettavasti erotti meidät, ihan liian aikaisin. Se elämä, jota Osku eli, ei todellakaan ollut valoisa ja turvallinen, vaan erittäin pelottava, pimeä ja vaarallinen. Täynnä väkivaltaa ja kuolemaa. Mä en pelännyt sitä elämää, en pelännyt Oskua, en pimeyttä, en väkivaltaa enkä kuolemaa. En mitään siitä. Mä ennemmin elin sitä elämää Oskun kanssa niin kauan kuin sitä kestäisi, kuin olisin lähtenyt sen rinnalta. Mä rakastin Oskua, eikä mulle olis tullut mieleenkään jättää sitä yksin.
Mutta lopultahan se elämä tosiaan vei Oskun.. Itseasiassa vain vuoden päästä siitä, kun olimme vannoneet, että rakastamme toisiamme kunnes kuolema meidät erottaa. Oskun kuolema musersi minut, mutta samaan aikaan se vapautti minut siitä pimeästä maailmasta ja pimeästä elämästä, jota olin elänyt Oskun kanssa. Sen jälkeen mä olin vapaa siitä kaikesta. Olisin kyllä mieluummin elänyt sitä elämää Oskun kanssa kuin ollut vapaa kahleistani, mutta sitten toisaalta.. nyt mulla oli myös syy, jonka vuoksi mun olis pitänyt irtautua siitä elämästä jokatapauksessa.
Oskun kuolemasta oli vuosi, kun astelin pitkin hautausmaata oikeaa hautakiveä etsien. Kun mä sitten löysin sen mustan kiven, jossa luki Oskun nimi ja kuolinpäivä, mä laskin toisen käteni sille hellä mutta samaan aikaan värisevä hymy kasvoillani.
”Hei Osku..” mä kuiskasin tervehdykseni ääni särähtäen, kyynelten tulvahtaessa heti silmiini. ”Minulla on niin ikävä sua..” mä kähisin tukahtuneesti, kyyneliäni epätoivoisesti pidätellen, mutta eihän se onnistunut, vaan ne alkoivat vieriä yksitellen poskilleni. Nielaisin kipeää palaa kurkussani, pyyhkäisin kyyneleet kasvoiltani ja laskin toisen käteni takaisin hautakivelle, ennen kuin kohdistin kyyneleisen katseeni syliini. ”Emppu, tässä lepää sinun isäsi.. Maailman urhein ja vahvin mies. Mies, joka pelasti niin monta sielua ja oli monelle se kaikkein kirkkain valo pimeässä, omista vaikeuksistaan ja omasta pimeydestään huolimatta. Siitäkin huolimatta, ettei päässyt omasta pimeydestään pois, ja oli joutunut myymään oman sielunsa, eikä saanut sitä koskaan takaisin. Ei saanut mahdollisuuttakaan siihen.. Sinun isäsi oli todellakin sankari siinä pimeässä maailmassa, jossa eli. Pelastaja ja majakka..” mä lausuin hellästi sylissäni tuhisevalle ja mua tuijottavalle vauvalle, ennen kuin käänsin katseeni takas Oskun hautakiveen. ”Osku.. tässä on sinun tyttäresi Emilia.. Nimesin hänet sinun äitisi mukaan. Ajattelin, että pitäisit siitä..”
Hautakivi ei vastannut minulle mitään, ei tietenkään, mutta tiesin, että Osku olisi
pitänyt siitä, että annoin lapsellemme hänen edesmenneen äitinsä nimen. Äidin, jonka luona Oskukin nyt oli siellä pilven päällä.
Mä henkäisin hiljaa ja tukahtuneesti, kun kyyneleet alkoivat valua tulvana poskilleni. Mä kaipasin Oskua niiiiiin jumalattoman paljon. Tuntui niin hiton pahalta että se oli poissa.. Onneksi ei kuitenkaan kokonaan, kun sen perintö eli sen lapsissa. Sen kadonneessa pojassa ja Empussa. Ehkä pala sen sieluakin, jonka se oli menettänyt jo hyvin varhain, eli sen perillisissä. Toivottavasti ainakin. Olihan Osku sentään ollut mies, joka pelasti monta sielua. Tottakai mä toivoin, että sen lapset loistais samanlaista valoa kuin se oli aina loistanut, johdattaen muut valontielle, vaikkei itse ollutkaan päässyt pimeydestään pois. Vaikkei ollutkaan koskaan saanut edes mahdollisuutta saada omaa sieluaan takaisin.
”Osku, mitä mietit..?” mä kysyin hiljaa, Oskun hätkähtäessä ääneni kuullessaan ja kääntyessä katsomaan mua harmailla silmillään, kohdaten ruskeiden silmieni katseen.
”Poikaani”, Osku vastasi yhtä hiljaisella äänellä, laskien samalla hieman ahdistuneen oloisen katseensa jälleen käsiinsä, joista toisen se vei pian tummanruskeisiin hiuksiinsa vetäistessään tukkaansa levottomana taaksepäin. ”Ja tätä. Sua, Rita.. Poikani on ehkä turvassa, mutta.. mä oon saattanut sinut vaaraan..”
Mä nousin Oskun sanat kuultuani käsivarteni varaan, katsellen selkeästi ahdistunutta Oskua tuimana, kun se käänsi katseensa takaisin muhun.
”Sinä et ole saattanut minua mihinkään. Mä valitsin kyllä ihan itse olla tässä, sun kanssas. Mä tiesin riskeistä, kun lähdin tähän suhteeseen. Tiesin, mitä sain ja mitä voisi olla luvassa. Mä tiesin sen kaiken, ja valitsin silti olla tässä. Minä en pelkää. Mä haluan silti olla kanssasi, kaikesta huolimatta”, mä lausuin tiukasti, ääni vakaana kuin peruskallio, sipaisten samalla melkein äkäisenä itsepäisen hiussuortuvan korvani taakse, kun se pyrki kasvoilleni. ”SINÄ et voi tehdä YHTÄÄN MITÄÄN estääksesi mua olemasta sun kanssas. Sä et pysty estämään mua.”
”Olen huomannut”, Osku naurahti pienesti, jääden sen jälkeen katsomaan mua melkein hellin silmin. ”Rita, sä oot mulle kyllä valo pimeydessä. Pelastava enkeli..”
”Jonkunhan sitä on oltava sullekin, kun sä oot sitä niin monelle muulle”, mä totesin vakavana, nousin istumaan ja hivuttauduin lähemmäs Oskua, painaen kasvoni sen arpista ja tatuoitua selkää vasten. ”Jonkunhan se on pelastettava Pelastajakin, ja minä teen sen ilomielin.. Sinä tiedät, että minä rakastan sinua. Siksi minä valitsin olla tässä, kaikista vaaroista huolimatta. Kuten sanoin, vain kuolema meidät erottakoon..”
”Mä kyllä todellakin rakastan sua hautaan asti”, Osku henkäisi ääni särähtäen, kaapaten minut tiukkaan syleilyynsä. ”Kiitos kun oot olemassa ja kiitos kun oot siinä.. Sä teet tästä elämästä edes vähän helpompaa. Mä todellakin rakastan sua kunnes kuolema meidät erottaa..”
”Kunnes kuolema meidät erottaa”, mä toistin rakastavasti, ja suutelin Oskua niin pehmeästi kuin osasin. Kunpa niin ei koskaan tapahtuisi. Kunpa kuolema ei koskaan erottaisi meitä.
***
Mutta kyllähän se kuolema sitten valitettavasti erotti meidät, ihan liian aikaisin. Se elämä, jota Osku eli, ei todellakaan ollut valoisa ja turvallinen, vaan erittäin pelottava, pimeä ja vaarallinen. Täynnä väkivaltaa ja kuolemaa. Mä en pelännyt sitä elämää, en pelännyt Oskua, en pimeyttä, en väkivaltaa enkä kuolemaa. En mitään siitä. Mä ennemmin elin sitä elämää Oskun kanssa niin kauan kuin sitä kestäisi, kuin olisin lähtenyt sen rinnalta. Mä rakastin Oskua, eikä mulle olis tullut mieleenkään jättää sitä yksin.
Mutta lopultahan se elämä tosiaan vei Oskun.. Itseasiassa vain vuoden päästä siitä, kun olimme vannoneet, että rakastamme toisiamme kunnes kuolema meidät erottaa. Oskun kuolema musersi minut, mutta samaan aikaan se vapautti minut siitä pimeästä maailmasta ja pimeästä elämästä, jota olin elänyt Oskun kanssa. Sen jälkeen mä olin vapaa siitä kaikesta. Olisin kyllä mieluummin elänyt sitä elämää Oskun kanssa kuin ollut vapaa kahleistani, mutta sitten toisaalta.. nyt mulla oli myös syy, jonka vuoksi mun olis pitänyt irtautua siitä elämästä jokatapauksessa.
Oskun kuolemasta oli vuosi, kun astelin pitkin hautausmaata oikeaa hautakiveä etsien. Kun mä sitten löysin sen mustan kiven, jossa luki Oskun nimi ja kuolinpäivä, mä laskin toisen käteni sille hellä mutta samaan aikaan värisevä hymy kasvoillani.
”Hei Osku..” mä kuiskasin tervehdykseni ääni särähtäen, kyynelten tulvahtaessa heti silmiini. ”Minulla on niin ikävä sua..” mä kähisin tukahtuneesti, kyyneliäni epätoivoisesti pidätellen, mutta eihän se onnistunut, vaan ne alkoivat vieriä yksitellen poskilleni. Nielaisin kipeää palaa kurkussani, pyyhkäisin kyyneleet kasvoiltani ja laskin toisen käteni takaisin hautakivelle, ennen kuin kohdistin kyyneleisen katseeni syliini. ”Emppu, tässä lepää sinun isäsi.. Maailman urhein ja vahvin mies. Mies, joka pelasti niin monta sielua ja oli monelle se kaikkein kirkkain valo pimeässä, omista vaikeuksistaan ja omasta pimeydestään huolimatta. Siitäkin huolimatta, ettei päässyt omasta pimeydestään pois, ja oli joutunut myymään oman sielunsa, eikä saanut sitä koskaan takaisin. Ei saanut mahdollisuuttakaan siihen.. Sinun isäsi oli todellakin sankari siinä pimeässä maailmassa, jossa eli. Pelastaja ja majakka..” mä lausuin hellästi sylissäni tuhisevalle ja mua tuijottavalle vauvalle, ennen kuin käänsin katseeni takas Oskun hautakiveen. ”Osku.. tässä on sinun tyttäresi Emilia.. Nimesin hänet sinun äitisi mukaan. Ajattelin, että pitäisit siitä..”
Hautakivi ei vastannut minulle mitään, ei tietenkään, mutta tiesin, että Osku olisi
pitänyt siitä, että annoin lapsellemme hänen edesmenneen äitinsä nimen. Äidin, jonka luona Oskukin nyt oli siellä pilven päällä.
Mä henkäisin hiljaa ja tukahtuneesti, kun kyyneleet alkoivat valua tulvana poskilleni. Mä kaipasin Oskua niiiiiin jumalattoman paljon. Tuntui niin hiton pahalta että se oli poissa.. Onneksi ei kuitenkaan kokonaan, kun sen perintö eli sen lapsissa. Sen kadonneessa pojassa ja Empussa. Ehkä pala sen sieluakin, jonka se oli menettänyt jo hyvin varhain, eli sen perillisissä. Toivottavasti ainakin. Olihan Osku sentään ollut mies, joka pelasti monta sielua. Tottakai mä toivoin, että sen lapset loistais samanlaista valoa kuin se oli aina loistanut, johdattaen muut valontielle, vaikkei itse ollutkaan päässyt pimeydestään pois. Vaikkei ollutkaan koskaan saanut edes mahdollisuutta saada omaa sieluaan takaisin.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit