Tuntematon runoilija Siulakaarteelta

VARJOJEN YLITTÄJÄ

Kun päivän kylmä hohto
viiltää mielen peilityynen,
haamut nousevat –
syvyyksistä, joihin olen haudannut kaiken.

Ne ovat raskaita,
kuin lyijynväriset pilvet,
painavia, kuin surun käsivarret,
jotka vetävät alas.

Ajatus lähdöstä hiipii varjoissa,
kuin hiljainen kuiskaus,
se kutsuu, houkuttelee,
tarjoaa väliaikaisen rauhan.

Olen astunut sen reunalle,
katsonut syvyyksiin,
tuntenut vetoa,
mutta kääntynyt pois.

Kirkkaus sokaisee,
mutta pimeys kutsuu –
se on turvasatama,
jossa tuska ei häikäise.

Masennus on kuin varjo,
se kasvaa valon mukana,
mutta se on myös osa minua –
seuraa, kun astun eteenpäin.

Silti,
kaukana horisontin reunalla,
toivo pilkistää –
pieni, hauras, mutta sitkeä.

Se muistuttaa:
varjot eivät ole ikuisia,
vaikka ne tuntuvat loputtomilta,
ne ovat vain valon odotusta.

Ja minä –
olen kävellyt niiden yli,
aina uudelleen ja uudelleen,
kantanut niiden painon,
ja silti noussut.

Tuntematon runoilija Siulakaarteelta