maan tomu

Kulunut kesä oli tuntunut sietämättömän raskaalta makasin pimennetyssä huoneessa kovissa kivuissa omassa saastassani puolittain liikuntakyvyttömänä täyttäen maitopurkkeja virtsallani, niin alas olin vajonnut MINÄ!,joka luulin ennen olevani täydellinen mies oppikirjaesimerkki alfauroksesta,kaikesta kaiken tietävä olin nyt kuin runneltu sianraato täynnä kasvaimia ja märkiviä haavoja, vakava tauti oli jo pitkällä kärsin suunnattoman paljon.

Sain maistaa vuosia yltäkylläisyyttä,mistään ei ollut puutetta rahaa oli ja annoin sen näkyä,halveksuin köyhiä ”itsepähän ovat itsensä ahdinkoon ajaneet menisivät töihin tienaamaan”ilkuin,kehuin itseäni siitä että olin saavuttanut tähän ikään mennessä enemmän kuin nuo sontakasat koko elämänsä aikana,voi miten äkkiä kaikki voikaan muuttua.

Vaimoni ja ystävieni ihailevan imelät kannustukset ”sinä jos kuka selviydyt mikään ei ole sinulle mahdotonta,sen olet ennenkin meille näyttänyt” vaihtuivat hiljaiseen jupinaan ”hän on niin muuttunut ei kai haluakaan parantua parempi pitää etäisyyttä tuo asenne voi tarttua.”
Erosimme minut oli hyljätty.

En enää jaksanut välittää mistään mitään häpesin entistä minääni toivoin kärsimyksen antavan mielelleni levon ja lopettavan itsesyytöksen ajattelutapani oli muuttunut,mutta en saanut rauhaa.
Päätin lopettaa hoidot ja kipulääkityksen.

Syksyn tullen vaistosin ettei enää ole paljon aikaa kävin levottomaksi tähän en osannut valmistautua,enää en määrää minä tunsin tukehtuvani.
Raahauduin ulos omat jalkani eivät kantaneet, makasin maassa selälläni suuta aukoen,taivaalla lensi joutsenparvi”viekää minut pois täältä ottakaa mukaanne kaukaiseen maahan”parahdin lapsellisesti,takaisin kuului linnun väsynyt kulkutus,kuin sanoen ”jos kannamme sinut miten sitten itse jaksamme lentää,emme voi.”

Toivoa ei ole kuka nyt kuljettaa minut yli suuren virran väsyttää,silmissä sumenee,en voi hengittää
ANNA ANTEEKSI.