Tyhjyys sydämessä

Miten monena vuotena,
niin monena iltana,
niin monena hetkenä,
olen itkenyt että kukaan ei välitä.

Olen kuvitellut miten äiti tulisi sängyn vierelle,
silittäisi hiuksia,
sanoisi miten paljon minä hänelle merkitsenkään,
mutta se onkin ollut aina pelkkää kuvitelmaa.
Oman käden kosketus ei tunnu samalta kuin toisen ihmisen lämmin käsi.

Miten monena iltana,
olenkaan ristinyt käteni,
rukoillut jopa itse Jumalaa kerrankin olemaan minulle ystävällinen,
suomaan minulle jotain onnea elämään,
rakkautta,
sitä mitä minä olen niin kauan halunnut,
mutta pyyntöäni ei Jumala ole koskaan vielä kuullut.

Miten monena yönä,
olen löytänyt itseni itkemästä läppärin äärestä,
vuodattamassa oman elämäni tyhjyyttä ihmisille,
joille ne kuitenkin ovat pelkkiä sanoja,
samalla kun maistan omat suolaiset kyyneleet huulillani,
lipoen niitä pois kieleni kärjellä.

Miten monta kertaa,
olen tuntenut kun sydäntä vihlaisee jokin tätäkin todellisuutta lujempi voima,
ei rakkaus,
vaan mustasukkaisuus,
kateus;
miksi noilla kahdella on toisensa,
miksei minulla ole ketään,
miksi minä en kelpaa?

Kun silmälasini linssit jälleen kastuvat ja sumentavat kaiken silmieni edestä,
minä mietin sitä kuuluisaa rakkautta,
janoani sitä kohtaan,
ja sen kuuluisampaa vastakohtaa:
yksinäisyyttä.
Minä olen yksinäisyys,
minä olen jano joka ei koskaan tyydyty.

Kun lopulta aamu sarastaa,
ja minä raottelen silmiäni auki kauniista unien maailmoistani,
minä mietin sitä tyhjyyttä,
joka sisälläni vallitsee.
Kun kaikki on vuodatettu tyhjiin,
kaikki kyyneleet,
kaikki rakkaus,
eikä mitään enää ole jäljellä.

Silloin minä huomaan sen orastavan ja pienen toivon,
auringon valon pilkahduksena puun latvoissa,
linnun lentona taivaalla,
sinun näkemiselläsi nettisivulla,
ja minä vain voin jatkaa janoamistani,
kunnes kaikki toistuu jälleen alusta.

Yksinäisyys.
Tyhjyys.
Elämä.
Kuolema.

Näin minä ajattelen,
joka ilta,
joka hetki,
kunnes lopulta tyhjyys ja jano imaisee minut jälleen sisäänsä,
ja kaikki tulee yllättäen koettua sata kertaa vahvempana.