Seison paikoillani liikkumatta, aivan ääneti. Näen edessäni ja vierelläni samat tutut hahmot kuin aina ennenkin. Seisomme yhä täällä piirissä, ringissä, ympyrässä keskenämme. Vuosien ajan olemme joutuneet kestämään sateet ja tuulet, myrskyt sekä helteet, mutta sääolot eivät kivenlohkareita helposti muovaa.
Meidät kaikki louhittiin irti kallioista ja suunnattoman suurista lohkareista. Meidät riistettiin irti äideistämme, meidät vietiin pois kodistamme. Emme itkeneet, sillä kyyneleemme ovat pelkkää sadevettä. Emme huutaneet apua ja ikäväämme, sillä äänemme on pelkkää äänetöntä rahinaa.
Sukulaiseni ja minä: kaikki erilaisia, erivärisiä, eripintaisia. Silti olemme kaikki kiveä, samaa luonnon ja aikojen muokkaamaa ja ihmisen tähän paikkaan istuttanutta materiaalia. Ihmiset koneineen toivat meidät tähän maahan, juuri tähän paikkaan. Päivä toisensa jälkeen nökötämme saman maaperän päällä, katsomme toisiamme ja huokailisimme jos vain voisimme.
Jotkin päivät ovat toisia parempia. Ihmiset tulevat kiinnostuneina meitä katsomaan, lukevat kylttejä viereltämme ja oppivat tuntemaan meidät. He ottavat meistä kuvia muistaakseen meidät aina. Näistä ihmisistä minä pidän, odotan malttamattomana heidän paluutaan.
Kaikki luonamme käyvät ihmiset eivät ole kuitenkaan yhtä miellyttäviä. Osa huojuu vierellemme, kaatuu eteemme, kuorsaa pitkän tovin nojaten päänsä kylkeemme. He sotkevat meidät ja ympäristömme pahanhajuisilla eritteillään. Sade on silloin paras ystävämme huuhtoessaan kuonat mennessään.
Olen kateellinen pienille serkuilleni, jotka saavat tuulen voimien vaikutuksesta kokea osansa maailman monimuotoisuudesta. He ovat pieniä, kevyitä. Myrskyt vievät heitä etelään, itään. Pois luotamme, pois meidän pysyvien varjoista. Me emme koskaan pääse näkemään uutta maisemaa. Me näemme vain sen, joka meidän on määrätty nähtäväksi.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
