Viikkaan vaatteitani tyynenä sängynpeiton päälle. Sen sinisenharmaat ja valkoiset kuidut pujottelevat toistensa lomassa, kuin jalankulkijat väistäen autoja ruuhkassa. Aggressio ottaa ajatuksistani vallan, isken vaatepinon seinään ja revin peittokangasta voimieni takaa. Jääkööt autojen alle, joka ikinen heistä.
Aamupalaa syödessäni olen taas rauhaisa. Kaadan kahviini kermaa, onhan tänään sentään merkittävä päivä. Syön viljaisaa puuroa marjojen kera. Marjat hukkuvat seokseen, nautin siitä.
Palaan sänkyni luo, etsin käsikopelolla matkalaukkuani sen alta. Kun en tunne sen kosketusta, kaadan sängyn kumoon. Aivojani polttaa, hermostojani polttaa. Rauhoitun avatessani laukun. Sen sisus on vuorattu kauniilla vaalealla kankaalla. Olen asetellut katkaistun haulikkoni lepäämään kankaisiin, kuin viattoman lapsen. Sullon luodit takkini taskuihin ja siirrän lapseni matkalaukusta sille ostamaani urheilukassiin. Sen hinta oli kidutusta, mutta en halunnut muuta, kuin parhainta.
Asetan kassini pelkääjänpaikalle. Olen laittamassa turvavyötä sen ympärille, mutta se olisi jo liikaa. En ole sentään hullu. Minulla on vain erilaisia päämääriä kuin muilla.
Ajan sairaalan ohi, päiväkodin ohi, ja vielä vanhusten hoitopaikan ohi. Olen iloinen siitä, ettei matkani vie minua niistä yhteenkään. Vauhtini on tasainen. Olen kuullut, että matkalla pitää pystyä olemaan rauhallinen, sillä muuten kaikki menee pieleen. Haluan onnistua, toisin kuin ne jotka päätyivät asemalle jo pelkästä ylinopeudesta.
Minua ei kiinnosta edes kuinka tämä tulee päättymään, sillä tiedän, ettei se pääty jokatapauksessa hyvin.
Parkkeeraan opettajille tarkoitettuun ruutuun. Saan pienestä teostani kummallista mielihyvää. Ketään ei näy rakennuksen pihoilla, ei ristin sielua.
Otan kassin olalleni. Suunnitelmani vie minut pääoven sijasta varauloskäynnille. Avaan oven hiljaa, varmistan, että se menee takalukkoon. Kipuan portaita ylös, jatkan käytävän päähän saakka. Suljen myös siellä olevan oven tarkoin.
Käytävän varrella on kuusi ovea, joista yksi kuuluu varastotilalle. Muut viisi sulkevat taakseen oppilaita, opettajia, kaikki tietämättömänä minun läsnäolostani.
Lasken kassini maahan ja avaan vetoketjun. Se päästää lähes liian suurta ääntä, voin lähes tuntea huudot ja sireenit korvissani jo nyt. Saadessani rakkaani käsiini kaikki pelko ja epäröinti kaikkoavat.
Potkaisen lähimmän oven sisään ja avaan tulen. Metallinen tuoksu on huumaavaa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
