Lentokoneen moottoreiden humina häiritsee Jeanin ajatuksia. Hän istuu paikallaan, ottaa yhä uudelleen parempaa asentoa. Ikkunassa hänen silmiensä edestä vilahtaa pilviä, ulkona lämpötilan viileys on tehnyt jäisiä tähtiä lasin pintaan. Hänen kurkkuaan ahdistaa, hänen käsiään kuumottaa. Jean luuli lentopelkonsa kaikonneen jo aikoja sitten, mutta päässä mylläävät ajatukset katastrofielokuvista autiolla saarella pärjäämiseen ja kannibalismin moraalikysymyksiin viestittävät toista.
Hänen vieressään istuvan keski-ikäisen naisen parfyymi tuoksuu ruusuille. Lievästi Jeanin nenään kantautuu aavistus myskiä. Lentoemännät jakavat matkustajille virvokkeita, kuten kahvia. Se on vahvaa, sen tuoksu täyttää koneen. Suurin osa ihmisistä on ohittanut kolmannenkymmenennen kesänsä, vain yksi lapsi keikkuu isänsä vierellä käytävän toisella puolen. Televisioruudut näyttävät halpaa elokuvaa, joka onneksi on pian loppumaisillaan. Ammuskelukohtaukset kuuluvat selkeämmin, kuin roolihahmojen repliikit.
Jeanin mieleen muistuu keittiönpöydälle jäänyt solmio. Hän tuudittautuu ajatuksella, että voi lainata sellaista sedältänsä. Sedällä oli kaunis kiiltävänmusta solmio kaulassaan, kun tämä oli viimeksi käynyt kotonaan Pariisissa. Työt olivat vieneet hänet Valtoihin mukanaan, hän ei enää nähnyt perhettään tarpeeksi usein. Viime tapaamisesta oli kulunut neljä kuukautta. ”Olisipa tämä kerta vain ollut iloisemmissa merkeissä tapahtuva”, Jean mietti haikeana katsellessaan ohikulkevia maisemia. Kuukausi edellisen tapaamisen jälkeen sedän vaimo oli soittanut hänelle kellon näyttäessä keskiyötä.
”Oletko kunnossa?” ruusuinen nainen kysyy. Jean nyökkää, hän ei pidä tuntemattomien kanssa jutustelusta.
”Mikä sinut tuo Pariisiin?” nainen jatkaa.
”Menen käymään kotona”, Jean vastaa neutraalisti. Hän yrittää keksiä jotakin muuta tekemistä saadakseen naisen lopettamaan utelunsa. Onneksi toinen ymmärtää vaieta.
Lapsi kitisee isälleen vieraalla kielellä. Isä murahtaa pienelle, joka alkaa itkeä. Osa matkustajista vilkuilee heidän suuntaansa pahasti, toivovat lapsen lopettavan parkumisensa. Pitkänhuiskea lentoemäntä ojentaa lapselle karamellin, joka saa tämän vaikenemaan. Television elokuva päättyy äänekkääseen pamaukseen.
Jeanin mieleen nousee kuva tyynestä aamusta järvellä. Hänen kanssaan oli kaksi miestä, he olivat metsästämässä lintuja. Jean ei kykene muistamaan kyseistä lajia, olihan hän reippaasti alle kymmenen. Hän kantoi ojennetuilla käsivarsillaan laukkua, johon setä oli asettanut erilaisia metsästysvälineitä. He olivat nauraneet sedän koiran juostessa noutamaan saaliita. Sedän silmissä oli jo silloin paistanut tuo outo katse tämän katsoessa toista miestä. Aivan, kuin hän olisi osannut aavistaa tulevan onnettomuuden.
Jean havahtuu ja painaa otsansa vasten lentokoneen ikkunaa. Kaukana, pilvien alapuolella hän näkee puhdasta sinisyyttä. Atlantti kimaltaa auringonvalossa, korkeuksista katsoen se näyttää suurelta siniseltä lakanalta levitettynä kaiken näkyvän ylle. Jeanin mieli rauhoittuu, hän katsoo merta ja siihen sekoittuvaa taivasta, hän katsoo ohi seilaavia pilviä, jotka ovat valkoisia kuin lumihiutaleet.
Koti Manhattanilla on hiljainen. Kate kulkee olohuoneeseen, avaa kirjan, sulkee sen jälleen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän joutuu nukkumaan ilman Jeania heidän asunnossaan. Nainen laittaa bluesin soimaan taltuttaakseen hiljaisuuden. Hän toivoo kaiken sujuvan hyvin kaukana Pariisissa. Jeanin ja hänen perheensä välit eivät ole olleet kovin kehuttavat onnettomuuden jälkeen, mutta ehkä tilanteenpakosta he löytävät yhteisymmärryksensä.
Jean vaipuu uneen Katen kasvot mielessään. Hän tulee kotiin, Kate istuu sängyllä selin häneen päin. Nainen on pakannut laukkunsa, hän on valmiina lähtemään. Jean istuu toisen vierelle, yrittää selittää hänelle kaiken. Kate heittää tyynynsä lattialle, huutaa ja syyttelee Jeania petturiksi. Jean ei halunnut tässä käyvän näin, hän halusi kaiken menevän toisin. Jean yrittää selittää Katelle, mistä kaikki mahtoikaan johtua. Katen matkalaukku räjähtää auki, sen sisältä nousee tuoreen lihan tuoksua. Kate avaa ikkunan ja katoaa siitä.
Jean vapisee herätessään kuulutukseen. Hän on kylmän hien peitossa, hänen päätään särkee. Lihan tuoksu tuntuu yhä hänen sieraimissaan. Hetken aikaa hän luulee kaiken tapahtuneen, mutta tajuaa onnekseen vain nukkuneensa. Häntä ahdistaa. Hän keksii itselleen useita nimityksiä, hän on valehtelija, hän on petturi. Mitä hän oikein yritti kertoessaan Katelle lähtevänsä äitinsä hautajaisiin Pariisiin? Eikö hän olisi voinut tehdä valheestaan yhtään helpompaa toiselle, vaikkeivat naiset toisiaan olleet koskaan tavanneetkaan. Mitä jos Kate soittaisi hänen peräänsä, kun häntä ei koskaan kuuluisikaan takaisin Valtoihin?
Lentokone laskeutuu Pariisiin kello 13.42. Matkustajat purkautuvat ulos koneesta. Sedän auto näkyy sädehtivänpunaisena parkkipaikan reunassa. Päästyään ulos terminaaleista Jean suuntaa autolle, hänen oloaan helpottaa sen näkeminen. Kate pärjää kyllä, hän on vahva sielu, Jean lohduttaa itseään varmana. Hän kävelee reippain askelin kohti kulkuneuvoa. Sedän sijasta vastassa onkin Rosanne.
”Hei komistus!” nainen heiluttaa siroa kättään ja syöksyy miehen syleilyyn. Jeanin mielen täyttää puhdas rakkaus toista kohtaan.
”Kaipasin sinua. Onko kaikki valmista?” Jean utelee suudellessaan Rosannen sileää poskea. Nainen nyökkää sirosti. "Kai minä saan edes ajaa?" hän kysyy naiselta nostaessaan matkatavaroitaan auton kyytiin. Rosanne naurahtaa mennessään istumaan pelkääjän paikalle.
Sedän autolla on helppoa ajaa Ranskan kiireisiä teitä. Heidän saapuessaan päämääräänsä Jean näkee ensimmäisenä Rosannen vanhemmat. Häntä hermostuttaa.
"Rauhoitu, rakas. Eivät he sinua syö", Rosanne lepyyttelee kuljettajaa. "Se osuus jääköön minun vastuulleni."
Jeanin mielessä käy pieni ajatus hylätyksi tulleesta Katesta. Hän piti naisesta aidosti, mutta hänen sydämensä kuului silti aina takaisin Pariisiin. Heidän astuessa autosta ilma on mitä parhain, ja kirkonkellot laulavat.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
