Mummollani oli Tokmannin alushousut

Oli kipuja. Ikää ja vähän iloa. Nukkui kauniisti pois, ei elvytetty – annettiin auringon laskea iltaan.

Paskan marjat!

Sulla ei ollut kivaa niin lähdit pois. Lähdit leikistä kesken, kun et pärjännyt. Olit etsijä ja mulla oli huikea piilo. Sellainen piilo josta on niin ylpeä, että oikeastaan toivoo, että jäisin kiinni jo, että voisin kertoa sulle sen löytämisestä. Riemusta ja pelosta. Mutta sinä menit ja minä olen piilossa.

Ei se ollu mikään armokuolema, se oli itsekkään tahdon täyttymys. Minä tulin aina sinun luokse ja sinä puhuit aina kuolemasta. Sinä sanoit, että riittäisi jo. Tahdoit vaan pois. Tahdoit jättää minut yksin siihen olohuoneen lattialle istumaan. Ei sillä lailla sanota lapselle! Sinä olet mummi ja minä tahdon kertoa sulle ensilumesta Tampereella ja bussiaikatauluista ja yliopiston ruokalasta. Minä haluan, että sinä kiikut siinä saatanan kiikkutuolissa ja naurat ja kysyt neljättä kertaa otanko kahvia. Sanot, että olen laihtunut ja käsket ottaa alakaapista konvehteja. Itse olet niin huono, ettet pysty kumartumaan.

Paitsi kuolemalle! Kumarsit kuolemaa jokainen hetki. Kumarsit sitä ryppyinen nenäsi lattiassa. Tiesittekö, että nenäänkin voi tulla ryppyjä, jos on kyllin vanha? Ja mummi, sinä katsoit niitä ryppyjä peilin edessä ja sanoit, että olet ruma. Mutta kyllä minä tiedän mitä sinä ajattelit. Sinulle ne rypyt oli lupaus lopusta, ne oli palkinto ja houkutin ja saatanallinen symboli. Mutta mummi, sitä sinä et ikinä ymmärtänyt, että kumartaminen on aina pyllistämistä. Ja kun sellainen surkea vanhus kuin sinä taivuttaa itseään kuolemaa kohti, näkevät sinun vieraasi sinun kellertävät Tokmannin alushousut. Ne on mummi ihan helvetin rumat.