Minä, europidi, tulen metsästä, ostan konserttilipun, nousen portaat, avaan oven. Sali on hämärä ja hiljainen. Olen ensimmäinen, niin uskon. Yleisöä ei ole paikalla, minä vain, eivätkä muusikot, ei edes salin henkilökunta ole vielä saapunut.
Silmäni tottuvat hitaasti hämärään.
Orkesterikorokkeella näen jonkin rakennelman hahmon, kuin pyramidi, joka ulottuu salin kupoliin. Utelias ihminen voittaa pelkäävän ihmisen, hah hah. Lähden kulkemaan varuillani kohti koroketta. Asteittain valot syttyvät; valolaineet vierivät saliin, kimpoavat kirkkaina nauhoina pyramidin kyljestä silmiini. Häikäisee. Siristän silmiäni. Messinkiä, hopeaa, kultaa, lakattua ja kiillotettua puuta. Rakennus rakennuksessa seisoo urkupillistön kannattelemana, seuraavana flyygelikerros, sitten kontrabasso perheineen, puupuhaltimet, vasket, kieli- ja lyömäsoittimet; kaiken huipulla triangeli kuin tähti.
Yleisöä istuu jo siellä täällä, useimmat yksin, myös pieninä ryhminä keskustellen, naureskellen, kiroillen. Useimmat ovat pukeutuneet juhlapukuihinsa, mutta joukossa on myös joitakin, jotka eivät ole vaivautuneet vaihtamaan sudennahkaisia vaatteitaan juhlallisempiin asuihin.
Avoimesta ovesta virtaa jatkuvasti lisää väkeä saliin. Sali on pian täynnä. Orkesterin jäsenet ovat jo paikoillaan, mutta istuvat nuottitelineittensä takana ilman soittimia.
Kaikki hiljenevät, tolloimmatkin, kun kapellimestari saapuu. Hän ottaa vastaan kohteliaat suosionosoitukset, asettaa partituurin telineeseen ja kääntyy orkesteriin päin.
Minä, europidi, istun konserttisalissa. Näen kun kapellimestari kohottaa tahtipuikkonsa - ja kauhistun: orkesterilta puuttuvat soittimet! Koko yleisö kauhistuu! Me viittilöimme ja huutelemme kapellimestarille: Meidän on nälkä! Vaadimme musiikkia ravinnoksemme! Ei ole musiikkia jos niekoilla ei ole soittimia! Katso nyt, saatanan kusipää; muusikot istuvat tyhjin käsin! Me vaadimme pääsymaksumme takaisin!
Taikasauva laskeutuu.
Urkujen preludi aloittaa katastrofin; kerros kerrokselta soittimet yhtyvät kaanoniin. Hehkuvat siivet levittäytyvät, nousevat fuugaan; triangeli helisee.
Tuli on irti – Paetkaa!
Frakkini repeytyy, silinterihattuni sotkeutuu musiikinystävien jalkoihin. Näen jonkun sudennahkaan pukeutuneen kaatuvan, kuulen hänen surkeasti uikuttavan, mutta minulla ei ole aikaa auttaa häntä. Nyt on pelastettava vain oma nahkansa. Kylkiluuni rutisevat, kun minut painetaan ovenkarmia vasten.
Minä, europidi, seison metsän reunassa. Aurinko kierähtää metsän taakse, talvi hipaisee tumma vedenpintaa ja rannat jäätyvät. Lumitiu'ut kilahtelevat, räntähiutaleet tanssivat valkoisissa tyllimekoissaan mustaan maahan ja laulavat:
Suuri on sävelten mahti;
vapisi maailma
vaan ei hajonnut!
Maailman ylle laskeutuu sävelten luminen huopa. Pihalla pulleavatsaiset lumiukot hekottelevat ja yrittävät kilvan kielillään tavoittaa märkiä, tuoreita melodioita.
Lapsi katselee ikkunasta pihalle: On satanut lauluja! Äiti, saanko mennä ulos leikkimään?
Niin jokainen ihminen kaikkialla maailmassa löytää sävelensä, vaikka vain hiutaleen: yksi linnun nokkaan kevätuutiseksi, yksi vangitun selliin vapaudentoivoksi, yksi työstä väsyneelle elämänuskoksi, yksi uskovalle Jumalan hymyksi, yksi rakastuneelle suukoksi; yksi, mutta ei viimeinen, taistelulauluksi sorretulle!
Minä, europidi, menen metsää laumani luo ja hyräilen mennessäni.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut