Kun hän pyysi,
ettet antaisi enää päivänvalon tulla,
sinä laskit ikkunoitten eteen
yöntummat verhot.
Ne olivat paksua kangasta,
johon oli painettu kuu ja tähdet.
Oli jo myöhä,
kun hän saapui kotiin
ja valot paloivat kaikissa huoneissasi.
Hän ei antanut niitä sammuttaa,
ei enää koskaan.
Ne paloivat sitten yötä päivää.
Ne paloivat siihen saakka,
kun hän lähti taas.
Sinä avasit verhot.
Suuren, sinisen talven sali avautui eteesi,
ja sen kupoli kohosi huikaisevan korkealle.
Kirkas, talvinen aurinko
löi silmille.
Nyt tuntui siltä,
että hän oli
paljon lähempänä sinua,
kuin koskaan eläessään.
Hän tuli sinua vastaan
eteisen oviaukossa,
kääntyi,
kulki rinnallasi,
söi ja joi kanssasi,
nukkui vierelläsi
parivuoteen
tyhjällä puoliskolla.
Selite:
... kuulin erään tarinan kauan, kauna sitten
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
joka kohoaa huimaan loppuunsa.
Sivut