Nimetön

Vartalo täynnä merkkejä.
Täynnä viiltoja ja mustelmia.
Osan niistä aiheutin ehkä
mutta uudet syntyivät heidän käsistään.
Ei syytä elää onnellisena,
vaikka silti on.
Ei syytä surra,
mutta silti kyyneleet valuvat.
Maailmani on sekaisin.
On syytä elää,
mutta toisaalta kuolema houkuttelee.
Elämäni on yhtä suurta vuoristorataa -
Jyrkkä nousu jännittää,
mutta sen jälkeen on pakko tulla nopea pudotus.
En halua satuttaa itseäni, en halua kuolla.
En halua loukata ketään.
Toivoisin rakkaideni kuolevan ennen minua,
mutta vain siksi ettei heidän tarvitsisi surra.
Kaikki on niin sekavaa.
En ymmärrä mitä pitäisi tehdä.
Pitäisikö kuolla vai vaan jatkaa eteenpäin?
Näkyviä haavoja on ehkä ihossani.
Ne ehkä näyttävät vakavilta.
Mutta vakavimmat viillot ovat oikeasti
sydämessä ja sielussa.
Niitä ei paranna mikään.
Ei aika, ei rakkaus, ei unohdus.
Välillä niiden kipua on mahdotonta huomata.
Mutta sitten taas kun sen tuntee -
Kipu on tappava.
Voi, niin sekaisin.
Aina vain enemmän sekaisin.
Voisiko joku pelastaa minut eksymiseltä?
Voisiko joku auttaa minut pois väärästä suunnasta?
Koska en sitä enää itse pysty tekemään.