Nimetön

Valju kajo luovii oksamerta,

laiskasti laskostuen. Halkoo

siimestä hangen yltä.



Otaksun äänen harvaksi,

askeleen ja nietoksen kohottamaksi.

Etsien tiensä runkojen lovista,

vaimeasti katve salpaa,

sijaa juureen.



Lumeen valjastan valon,

pakkasen. Luon muodon.

nimeän sinuksi.



Minusta ei metsä tiedä.



Voimme rakastaa joutomaassa,

kenties puroja ei yliä.

Ei ennen jäätä.




	Hieno lumi siroa.

Nuorissa käsissä, niin vahva,

on kaihon kumina.

Voi posken säröä.




Siroasi kämmenkruunu

myöntää.



Mikä on tosi, unen rinnalla.