Nimetön

Kuivasin kyyneleeni ja nousin viimeisen askelman. Kaupungin valot loistivat himmeinä joen tuolla puolen. Kylmän viiman puhaltaessa vasten kasvojani, parahdin itkuun ja putosin polvilleni kiviselle kattotasanteelle.
Toistin hiljalleen sanoja; >> Minä olen Elliot Penton, enkä ole mitään, Minä olen Elliot Penton ekä ole mitään.. >> Uudelleen ja uudelleen,vollottaen yhä kovemmin aina lausuessani sen– kidutin itseäni, rypistin viimeisetkin voimat itsestäni – ja olin lopullisesti nujerrettu henkisesti.
Ponnistin ylös, seisoakseni vielä viimeisen kerran, näillä mihinkään kykenemättömillä jaloilla - viimeisen kerran minun tarvitsi enää kirottua vartaloani kestää.
Astuin varoen loitommas katon reunaa ja loin katseeni pitkälle alhaalla odottavaan kivitykseen. Asetuin reunalle seisomaan ja vedin syvään henkeä, kyyneleiden maleksiassa poskipäilläni.
Äkkiä rappukäytävästä kuului ääntä, olin horjahtaa alas säikähtäessäni, mutta sain tasapainoiteltua itseni takaisin katonpuolelle. Joku kiipesi ylös samaisia metalliportaita kuin minäkin, piilouduin salamana kulman taakse ja jäin odottamaan tuliaa.
Henkilö pysähtyi hetkeksi portaikkoon. Hiljaisuuden rikkoi vaimea nyyhkytys, joka voimistui hiljalleen parrunnaksi, sitten kuului vielä yksi kuuluva nyyhkäisy – ja jälleen lankesi hiljaisuus.
Yllättäen askeleiden tahti alkoi nopeutua ja äänilähestyä minua – se oli tulossa ylös. Jalat löivät portaita yhä tiheämpään tahtiin, kiihtyen lopulta juoksuksi. Toinen porras ja viimeinen - hän ampaisi kuunvaloon – ja silloin leukani loksahtivat auki, tuota henkilöä en voinut olla tunnistamatta – se oli hän, Annie.
Adrealiini räjähti elimistössäni - sillä tajusin tilanteen vakavuuden, hän aikoisi juosta yli reunan – en hukannut hetkeäkään, säntäsin juoksuun ja jalkani pieksivät betonilattiia niin nopeasti kuin pystyivät.
>> Älä tee sitä!! Huusin ääneni katkoksien, mutta hän jatkoi juoksua.
Hänen toinen kenkänsä tavoitti jo katonreunuksen, toisen seuratessa perässä, nyt toisen alla oli enää pelkkää ilmaa, mutta juuri ajoissa – toisen jalan irtaantuessa tasanteelta - sain riuhtaistua hänet taaemmas.
Kaaduimme molemmat betonilattialle ja sain juuri estettyä käsivarrellani Annien lyömästä päätään. Sydämmeni hakkasi hullunlailla vasten rintaani, haukkasin henkeä.
>>Hulluu!!! >> Huusin niin kovaa kuin ikinä olin ennen huutanut – vihan ja säikähdyksen sekaisesti. Makasin maassa, läähättäen ja puhkuen miltei keuhkoni riekaleiksi. Tujotin tähtitaivasta, sitten vilkaisin häneen päin – ja sitten taas taivaisiin.
Tyttö oli shokissa – ainakin kymmenen kertaa pahemmassa kuin minä - hän makasi liikkumattomana vierelläni – tuijottaen silmät pyöreinä ylös. Kyyneleet valuivat valtoimenaan pitkin kalpeita kasvoja– mutta hän oli vaiti. Käännyin kyljelleni ja ravistin häntä varovasti.
>>Hei, Annie >> - Hän pysyi vaiti.
Heilutin kämmentäni hänen kasvojensa edessä; >> Huhuu, Annie! >>
Silloin hänen silmänsä säpsähtivät ja jäi tuijottamaan minua sinisillä silmillään jotka olivat hukkua kyyneliin.
Ällättäen hänen kasvonsa mutristuivat helahtaen punaisiksi – ja siitä alkoi vasta parrunta, loputon parrunta.
Tempaisin hänet kummempia tuumimatta syleilyyni ja hyssytin kuin äiti pienoikaistaan.
>>Shshsh.. Ei mitään hätää, kaikki järjestyy, minä vannon >> Rauhoittelin häntä, hänen itkiessään hysteerisesti vasten olkapäätäni.
Kuun säteet valaisivat meitä – tuntui niin uskottomalta – mutta oli se totta. Mieleeni väkisin juolahti ensikohtaamisemme ja kaikki se suru, jota nämä kuukaudet olivat sisällensä kätkeneet.
Onneksi en ennättänyt itse pudottautua – maailma olisi menettänyt kauneimman olennon mitä se päällänsä kantaa – huokaisin salaa helpotuksesta.
Hänen kyynelten virran lakatessa, käännyin häneen kasvotusten; >> Mitä sinä oikein ajattelit, kiitä onneasi että satuin olemaan täällä! >> Ajattelemattomuuttani toruin häntä vihaisesti – sillä se koitui harmikseni, saaden hänet jälleen itkemään.
>> Oh-o, anteeksi.. Sinä vaan et saa ajatellakkaan tekeväsi mitään tuollaista? >>
>> A-a-ai, mi-miksi? >> Hän nyyhkytti, silmiensä harhaillessa pois tuijoksestani.
Käänsin hänen kasvonsa minuun päin – ja lausuin lempeästi hymyillen; >> Sillä silloin maailma menettäisi kauneimman olennon mitä se päällänsä kantaa. >>
Hänenkin – itkuisille kasvoille – levisi suloinen virne.
>> Ja minä kun olen aina ollut sinulle niin ilkeä. >> Hän lausui hymyillen – samalla kuivaten kyyneliään.