kuinka kauan olen rakentanut tätä siltaa?
olitko se lopulta sinä, Elämä
joka sydämeni rikkoi?
kun kaikki kahleet katkeaa
ratkeaa suurin mysteeri:
ei minulla ollut enää ketään
en halunnut muuta
pieni kaistale onnea
pitäisi juureni tiukasti maassa
raskaassa säässä silti vaellan
hetki hetkeltä kadotan itseni
ei peili enää heijasta
ei hyväksy minua minuna
tutustua ihoonsa aina uudelleen
keisarinnan ainaiset uudet vaatteet
peilit pitävät pilkkanaan
en tunne minua
en mitään
arvet parsivat tarinaani kasaan
näiden kuluneiden kudosten alla
yksinäinen nainen
yksinäisyydellä on totisesti
aina
sellainen voima
se laajenee kuin avaruus eteeni
ei-mihinkään
vallaten alueita
joista en edes tiennyt
yksinäisyys on minun konkistadorini
ritari helvetin haarniskassa
kehoni on temppelini
on murrettu
ei rukousta ei uskoa
kuinka pitkälle on matkattava
jotta tuntisin reunan
varpaitteni alla
mihin Jumalallakaan
ei olisi mitään asiaa
haalin menetettyä maailmaa
aikaa viimeisten reunojen keskiössä
ja kun rakkaus oli vaimea kajo
sydämeni holvistoissa
hän tuli luokseni
kysyi tulta
kuinka osuvaa sytyttää liekkeihin
koko keho
jota savu tervaa
hän oli komea surusielu
hän omisti jonkun totuuden
joka taakanlailla painoi
salaperäistä sympatiaa silmien takana
pieni hymy täynnä merkityksiä
niin suuria että niiden alle
jonain päivänä
musertuisin
kuljimme kujia
etsimme niiltä toisiamme
hengitin häntä
kerroin kaiken
myöhemmin ymmärtäisin
liian myöhään
kuinka oikukas kohtalo
kuin kivinen kudelma
väistyvä usko minun tarkoituksen tanner
ja mitä rakastumiseen tulee
se menee
kuin varkain
hänen tuoksunsa kuin oopiumia
en pitänyt kuinka
riippuvaiseksi siitä tulinkaan
lopuksi ei liiemmin hänkään
niin hiljaa rakkaus raahustaa
niin nopea se on liikkeissään
verkalleen vauhtisokeus pimensi
kaiken ympäriltä
yhteydet
pienet ja suuret
katkeavat
kun jotain katkeaa
avautuu mysteeri
en ollut enää vapaa
mikä siinä onkaan
onnen päivät eivät löydä suurta totuutta
paperia
kynää sen luoda todeksi
mutta epäonni
suru
ja kaiho
ovat seuralaisia jotka antavat kaikkensa
että heidät muistetaan
joka ikinen hetki
yritän puhdistautua
ymmärtäen kuinka paljon
likaa minusta löytyykään
luin jostain
mennyt on rakastamisen aikamuoto
muistot
edeltä käsin eletyt
siltä se tuntuu
katson vain taakseni
olisipa silloin osannut ennalta arvata
olisipa osannut nauttia hetkestä eikä vasta
seuraavasta
aika ei ole suopea
ei hänkään
kun kosketus kuihtuu
ja etäisyys tulee lähelle
tulee tilalle mustasukkaisuus
hänen kanssaan ymmärsin
jouduin
uskonsa menettäminen on sellaista uskottomuutta
jolla on kamala hinta
minulla oli rauha hänen kanssaan
oli
levottumuuteen olen nykyisin tutustunut
koskaan ei tiedä kun tulee kotiin
mikä on tunnelma
meidän rutiinit
ennustamattomia
maailmassa on seitsemän miljardia ihmistä
mutta minun maailmassani
ei yhtäkään
sen hän teki
autioitti lähikorttelin
ja puoli Lontoota
minulla toden totta oli ystäviä
enää en tunne yhtään kaverianikaan
luit minua kuin avointa kirjaa
todentotta
kunnes hämärän kerrosten läpi näin
luit kaikki puhelimeni viestit
yksi kerrallaan
paljon vielä tapahtui
ennen kuin pakenin
kuin mikäkin pelkuri
paljon tapahtui
siitä en voi koskaan kertoa teille
mutta sanon sen
kun lähdin
pakenin
en ymmärtänyt että pakoilu oli vasta alkanut
yritin elää varjoina seinillä
mutta hän tuntee ne
ja niiden liikeradat
oli vain yksi vaikea vaihtoehto
haihtua
mädäntyä neljän seinän sisällä
täytymistä
eristäytymistä
ja askeesia on kahdenlaista
se jota et valitse
ja se joka valitsee sinut
enkä tiedä miten minun kävi
en osaa enää edes hengittää
vapaus?
en tunne
yksin imaistuna yksinäisyyteen
korvieni välissä ajatus
kaikki on valhetta
kaikki on totta
kaikki on pysyvää
kaikki on väliaikaista
väliaikaista kaikki on vain
tuohon lauseeseen lasken toivoni
lepäämään
kuin näkymättömän silmukan
ja sammutan television heti
kunhan voimani elpyvät
kaikki olkoon väliaikaista
kaikki liian aikaista
kaikki liian
kaikki
yllättäen
pitkän tovin välissä
käsitän
maailma
on
minulle
pakenevaa
valoa
kolme vuotta myöhemmin
he löytävät minut
lehtipinojen takaa
olen muumioitunut
televisio on päällä
olen palannut alkupisteeseen
onko elämä kehä?
jonkilainen spiraali
voinko aloittaa alusta
onko se vielä mahdollista?
kahden kuoleman kierron jälkeen
olisiko mahdollisuus herätä
ja nähdä toinen mahdollisuus
toinen ulottuvuus
kun aika jätti minut
mielestäni minä jätin ajan
muistan Nelson Mandelan
hänen kädenpuristuksen
katseen joka valotti toivoa
minun silmieni takana
olin valmis mihin vain
luin Mandelan lempirunon:
"Ei haittaa kuinka ahdas portti
Kuinka rangaistusten täyttämä lista
Olen kohtaloni mestari;
Olen sieluni kapteeni."
niin tiesin
minusta on johonkin
joksikin
minä riitän
kuinka kauan olen rakentanut tätä siltaa?
kaikki on väliaikaista
sekin että minut unohdettiin
sillä vielä tulee aika
kun joku muistaa minut
ja maalaa taivaankanteni väreillä
hyväksyen minut sellaisenaan
olitko se lopulta sinä, Elämä
joka sydämeni rikkoi?
kun kaikki kahleet katkeaa
ratkeaa suurin mysteeri:
ei minulla ollut enää ketään
en halunnut muuta
pieni kaistale onnea
pitäisi juureni tiukasti maassa
raskaassa säässä silti vaellan
hetki hetkeltä kadotan itseni
ei peili enää heijasta
ei hyväksy minua minuna
tutustua ihoonsa aina uudelleen
keisarinnan ainaiset uudet vaatteet
peilit pitävät pilkkanaan
en tunne minua
en mitään
arvet parsivat tarinaani kasaan
näiden kuluneiden kudosten alla
yksinäinen nainen
yksinäisyydellä on totisesti
aina
sellainen voima
se laajenee kuin avaruus eteeni
ei-mihinkään
vallaten alueita
joista en edes tiennyt
yksinäisyys on minun konkistadorini
ritari helvetin haarniskassa
kehoni on temppelini
on murrettu
ei rukousta ei uskoa
kuinka pitkälle on matkattava
jotta tuntisin reunan
varpaitteni alla
mihin Jumalallakaan
ei olisi mitään asiaa
haalin menetettyä maailmaa
aikaa viimeisten reunojen keskiössä
ja kun rakkaus oli vaimea kajo
sydämeni holvistoissa
hän tuli luokseni
kysyi tulta
kuinka osuvaa sytyttää liekkeihin
koko keho
jota savu tervaa
hän oli komea surusielu
hän omisti jonkun totuuden
joka taakanlailla painoi
salaperäistä sympatiaa silmien takana
pieni hymy täynnä merkityksiä
niin suuria että niiden alle
jonain päivänä
musertuisin
kuljimme kujia
etsimme niiltä toisiamme
hengitin häntä
kerroin kaiken
myöhemmin ymmärtäisin
liian myöhään
kuinka oikukas kohtalo
kuin kivinen kudelma
väistyvä usko minun tarkoituksen tanner
ja mitä rakastumiseen tulee
se menee
kuin varkain
hänen tuoksunsa kuin oopiumia
en pitänyt kuinka
riippuvaiseksi siitä tulinkaan
lopuksi ei liiemmin hänkään
niin hiljaa rakkaus raahustaa
niin nopea se on liikkeissään
verkalleen vauhtisokeus pimensi
kaiken ympäriltä
yhteydet
pienet ja suuret
katkeavat
kun jotain katkeaa
avautuu mysteeri
en ollut enää vapaa
mikä siinä onkaan
onnen päivät eivät löydä suurta totuutta
paperia
kynää sen luoda todeksi
mutta epäonni
suru
ja kaiho
ovat seuralaisia jotka antavat kaikkensa
että heidät muistetaan
joka ikinen hetki
yritän puhdistautua
ymmärtäen kuinka paljon
likaa minusta löytyykään
luin jostain
mennyt on rakastamisen aikamuoto
muistot
edeltä käsin eletyt
siltä se tuntuu
katson vain taakseni
olisipa silloin osannut ennalta arvata
olisipa osannut nauttia hetkestä eikä vasta
seuraavasta
aika ei ole suopea
ei hänkään
kun kosketus kuihtuu
ja etäisyys tulee lähelle
tulee tilalle mustasukkaisuus
hänen kanssaan ymmärsin
jouduin
uskonsa menettäminen on sellaista uskottomuutta
jolla on kamala hinta
minulla oli rauha hänen kanssaan
oli
levottumuuteen olen nykyisin tutustunut
koskaan ei tiedä kun tulee kotiin
mikä on tunnelma
meidän rutiinit
ennustamattomia
maailmassa on seitsemän miljardia ihmistä
mutta minun maailmassani
ei yhtäkään
sen hän teki
autioitti lähikorttelin
ja puoli Lontoota
minulla toden totta oli ystäviä
enää en tunne yhtään kaverianikaan
luit minua kuin avointa kirjaa
todentotta
kunnes hämärän kerrosten läpi näin
luit kaikki puhelimeni viestit
yksi kerrallaan
paljon vielä tapahtui
ennen kuin pakenin
kuin mikäkin pelkuri
paljon tapahtui
siitä en voi koskaan kertoa teille
mutta sanon sen
kun lähdin
pakenin
en ymmärtänyt että pakoilu oli vasta alkanut
yritin elää varjoina seinillä
mutta hän tuntee ne
ja niiden liikeradat
oli vain yksi vaikea vaihtoehto
haihtua
mädäntyä neljän seinän sisällä
täytymistä
eristäytymistä
ja askeesia on kahdenlaista
se jota et valitse
ja se joka valitsee sinut
enkä tiedä miten minun kävi
en osaa enää edes hengittää
vapaus?
en tunne
yksin imaistuna yksinäisyyteen
korvieni välissä ajatus
kaikki on valhetta
kaikki on totta
kaikki on pysyvää
kaikki on väliaikaista
väliaikaista kaikki on vain
tuohon lauseeseen lasken toivoni
lepäämään
kuin näkymättömän silmukan
ja sammutan television heti
kunhan voimani elpyvät
kaikki olkoon väliaikaista
kaikki liian aikaista
kaikki liian
kaikki
yllättäen
pitkän tovin välissä
käsitän
maailma
on
minulle
pakenevaa
valoa
kolme vuotta myöhemmin
he löytävät minut
lehtipinojen takaa
olen muumioitunut
televisio on päällä
olen palannut alkupisteeseen
onko elämä kehä?
jonkilainen spiraali
voinko aloittaa alusta
onko se vielä mahdollista?
kahden kuoleman kierron jälkeen
olisiko mahdollisuus herätä
ja nähdä toinen mahdollisuus
toinen ulottuvuus
kun aika jätti minut
mielestäni minä jätin ajan
muistan Nelson Mandelan
hänen kädenpuristuksen
katseen joka valotti toivoa
minun silmieni takana
olin valmis mihin vain
luin Mandelan lempirunon:
"Ei haittaa kuinka ahdas portti
Kuinka rangaistusten täyttämä lista
Olen kohtaloni mestari;
Olen sieluni kapteeni."
niin tiesin
minusta on johonkin
joksikin
minä riitän
kuinka kauan olen rakentanut tätä siltaa?
kaikki on väliaikaista
sekin että minut unohdettiin
sillä vielä tulee aika
kun joku muistaa minut
ja maalaa taivaankanteni väreillä
hyväksyen minut sellaisenaan
Selite:
Runo kertoo Joyce Vincentistä. Nainen, joka löydettiin kotoaan kun hän oli ollut kuolleena kolme vuotta. Häntä ei kaivannut kukaan.Televisio oli edelleen päällä kun hänet viimein löydettiin. Se saa minut surulliseksi, joten halusin kirjoittaa tarinan hänestä että hänet muistettaisiin. Kiitos, joka tämän tarinan kokonaan jaksaa lukea.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit