Älkää kutsuko häntä nimeltä

Kerran, silloin joskus oli Kuolema saanut pienen tyttären. Se päivä oli täsmälleen samanlainen kuin hän, kylmät jääkiteet vaeltelivat päämäärättöminä tuulen pyörteissä, taivas lainehti tummaa turkoosia ja aikoinaan vesiväreillä maalattu sateenkaari liukeni olemattomiin.
Ei siis ollut ihme, että lapsella oli kelmeän vaaleansinervä iho, tukkakin kuin puhurin riepottelemaa ukkospilveä ja silmät täynnä yksitoikkoista välinpitämättömyyttä. Kuolema nauroi kovaa ja korkealta ja nimitteli nätiksi myrskynmerkiksi, vaikka koko tyttö olikin vain mitätön luonnonoikku.

Kuolema palvoi pienokaistaan, jota kutsui Fionaksi, ja toi harva se päivä tälle mukanaan leikkitoverin. Kaikki ne olivat liian kuolleita tai eläviä tajutakseen mistään mitään. Ja kylmin sormin puki Kuolema lastaan silkkiin ja purppuraan ja sitoi joka ikisen rusetin väärin ja vinoon.

Joskus he leikkivät pullonpyöritystä, kaksi olentoa, jotka eivät aivan eläneet, mutta eivät olleet vainaakaan. Kuolema joi maailmanlopun väristä viiniään, murisi ja kyseli kaikennäköistä tyttäreltään, joka kertoi kaikki salaisuutensa isälleen, joka kaikesta huolimatta ei ehkä ollutkaan mies.

Toisinaan se tyttö, yhdeksän ja puolen ikäisenä, turhamainen ja ujo hupakko, kulki halki maiden ja mantujen ravistellen riekaleisia hiuksiaan ja kasvattaen sormistaan varjohäkkejä ja hämähäkinseittiä. Vierailusta kieli vain särjetyt peilit, jotka eivät olleet suostuneet kuvastamaan pieniä uhmamielisiä kasvoja. Eihän mistään niin häilyväisestä jää mitään muuta kuin seitsemän vuoden epäonni.

Tavattaessa tyttö oli aina hirmuisen kohtelias.
”Hyvää iltaa, olen Fiona, pieni Kuolema.
Hän tosin puhui vasta sitten kun oli ihmissydän muuttunut yhtä kylmäksi kuin omansakin.

Ja sitten, kun tummat palmikot jo viistivät routaista maata, tuli se tyttönen miettineeksi, että kantoivatko jotkin muutkin ylevyyden kruunua ja ikisieluuden viittaa kuin hän ja isänsä? Tyttö toivoi ystävää itselleen, joka olisi samanlainen kuin hän. Mieluiten hän haluaisi ikäisensä pikkuneidon, sellaisen, jolla olisi kultajuova valkoisissa hiuksissaan.

Itse asiassa, hän oli aivan tavallinen pikkutyttö.
”Pojat ovat typeriä!”, neiti huusi isälleen kun tämä oli taas kärrännyt näitä leikkikaluiksi pikkuiselleen, joka ei sittenkään ollut enää niin nuori kuin antoi ymmärtää.

Kuljeksittuaan monta ihmisikää synkkäsieluisena pikkulasten painajaisena maan päällä, kierreltyään mustana korppina kaikki maailman taistelutantereet, hän viimein päätti pysähtyä ja katsoa ympärilleen siellä missä oli, maassa jossa aurinko nousee vaan ei laske. Hän etsi jotakuta, jolle kertoisi oikean nimensä, jolle antaisi palan sieluaan vastineeksi yösijasta. Hän löysi ja jäi ainoaksi lumikukkaseksi tuohon ruusutarhaan.
Kuolema oli vihainen, huusi ja käski palaamaan, mutta tytär tahtoi kävellä käsi kädessä auringonvalon kanssa, kun oli sen viimeinkin löytänyt, niin monen pimeyden jälkeen.

Mutta se oli typerää, sillä tyttö oli vain lähtöisin varjoista, vain jääkopio oikeasta ihmisestä. Vaikka hän rakasti aurinkoa ja aurinko tyttöä, ei heitä ollut luotu rakastavaisiksi tähän elämään. Posliininuket ovat onttoja, eikä niiden ohut kuori kestä painavaa rakkautta sisällään, eikä niin ole tarkoitettukaan. Ohuen ruumiin valuessa sinistä vettä maahan, hän pohti vain, pystyisivätkö hänen märät siipensä kuljettamaan hänet Taivaaseen.