Maailma lastaan opettaa, kehdossansa tuudittaa

Hän sitoo vaaleanpunaisten balettitossujen silkkinauhoja hentojen nilkkojensa ympärille. Kiepautus sormen ympäri, toisen ali. Solmu. Tossut ovat oikeasti siskon, mutta eihän sitä kukaan tiedä, vai mitä?
Hänellä on kiharat hiukset ja pystynenä ja ihottumaa silmäluomissa. Hoiperrellen hän nousee varpaidensa kärjille, pitää kiinni sängynreunasta, ja avaa kovia kokeneen soittorasian, jonka hän löysi äidin vaatekaapista.
Makeishaltijattaren tanssi.
Hän päästää irti ja seisoo hetken paikoillaan. Varovainen askel, sitten toinen. Ilahtunut pikku huokaisu.
”Kyllä, minä osaan tanssia!”

Uudessa päiväkirjassa on vaaleanpunaraidalliset kannet ja pikkusormen kynnen kokoinen lukko. Avain ehti jo hukkua jonnekin. Hän kirjoittaa kauneimmalla käsialallaan:
”Rakas päiväkirja…”
Kuulakärkikynän terä leijuu paperin yllä. Hänen kätensä on sotkenut tekstin sinisiksi suhruiksi. Mitä seuraavaksi?
Hän kumartuu valkeiden sivujen ylle, kampaamattomat kiharat viistävät paperia.
”Rakas päiväkirja, maailma on paha.”
Hän vilkaisee hämmästyneenä kirjoittamiaan sanoja.
”Kuinka älykkäältä tuo kuulostaakaan! Äiti ja isä varmaan ilahtuvat kuullessaan sen!”

Selkäsauna ja katkeraa, itkunsekaista huutoa. Joka vitsaa säästää, lapsiaan vihaa, vai kuinka?

Ne muut, kasvottomat kuolevaiset sanoivat hänelle kun hän oli pieni:
”Menehän nyt nukkumaan siitä. Ja pysykin poissa.”
Joka on yhtä kuin olet tiellä.
Hän kasvoi isoksi, niin siveäksi kuin luoja soi ja piti huolen siitä, ettei koskaan, koskaan milloinkaan enää joutuisi menemään nukkumaan. Katsoessaan sängyn alla majailevaa mörköä silmiin korvissaan sen hunajaiset kummituspuheet, hän antoi anteeksi maailmalle eikä enää uskonut sen olevan paha. Minkäs maailma sille mahtaa, että se on vain kiveä, graniittia haudoissa.

Kivi kasvaa sammalta. Kivi murenee. Kiveä ei enää ole. Vain sammalta.

Kuuletko, sammalta. Se on pehmeää.