Eräänä kesänä Etelä-Pohjanmaan lakeuksien yllä paistoi aurinko niin pitkään ja hartaasti, että aika lähti kulkemaan uusia polkuja, ihmettelemään maailmaa uudella tavalla. Ensin kukaan ei huomannut mitään. Lakeuksien yllä roikkuvat paksut poutapilvet, kuuma sinistäkin sinisempi taivas ja maan lämmin hehku jähmettivät ihmisten ajantajun. Kaupungeissa vain nuoret uskaltautuivat kaduille, hekin kävelivät varoen kuin avojaloin kuumalla hiekkarannalla, väistellen asfalttikatujen hikisiä loukkoja. Vain suurimpien rakennusten varjot olivat kyllin laajoja viilentääkseen kesän polttavaa kuumuutta. Maalla pelloille uskaltautuivat vain rohkeimmat viljelijät, heidän traktoriensa kopit olivat ilmastoinnista huolimatta kuin suuria kiertoilmauuneja, jotka imivät kaiken voiman töihin rohjenneesta. Suurin osa ihmisistä vetäytyikin vanhojen talojen viileisiin sopukoihin tai polttamaan ihoaan uimamonttujen alati lämpenevässä vedessä. Edes vanhukset eivät muistaneet nähneensä moista kesää, vaikka lapsuuden heinäpelloilla oli monet helteet ja tuulet koettu lakeuden heinäaaltojen huokuessa hellettä.
Vaikka aika tuntui pysähtyneen vuosisatojen päähän saapui viimein päivä, jolloin koulut alkoivat ja tavallista rasittavamman oloinen loma-aika päättyi. Oppilaat tungeksivat kouluihin, lojuivat käytävien tunkkaisessa ilmassa, valiten kahdesta pahasta sen siedettävämmän, sillä ulkona kuumuus vain lisääntyi. Luokkahuoneissa ei kaikunut iloinen sorina vaan tuskastuttava ahdas hiljaisuus. Opettajien yksitoikkoinen puhe kaikui hikeä helmeileviltä huulilta. Huolimatta siitä, että olosuhteet kouluissa olivat enemmän kuin huonot, monet huomasivat ensimmäisen päivän kuluneen nopeammin kuin olivat odottaneet. Ihmeellistä tai sitten ei ainakin yhtä suuri joukko oli pyörinyt pulpeteissaan ja opettajan pöytien takana piinallisen pitkän ajan. Niinpä koulusta lähti iltapäivällä ainakin kahdenlaisia opettajia ja oppilaita: niitä, jotka kepeästi askelsivat kohti uutta päivää ja niitä, jotka laahustivat kotiin yrittäen jaksaa iltaan asti. Toki suuri joukko oli myös aivan tavallisen näköisiä ja kokoisia koulusta lähtijöitä.
Seuraavan viikon aikana kouluelämä muuttui kokoajan kummallisemmaksi. Osa oppilaista teki tehtävät ja toimi tunnilla nopeasti ja ahkerasti osa ei tuntunut saavan aikaan mitään. Matematiikan opettaja oli varma, että oli pitänyt perjantain kaikki tunnit, vaikka uskonnon opettajan mielestä ei ollut vielä ruoka-aikakaan ja keskiviikkona maantiedon tunnilla eräs lukiolainen oli väittänyt lukeneensa koko kirjan tunnin aikana ja oli vaatinut opettajalta uutta motivoivampaa tekemistä. Näiden tapahtumien ja muidenkin esiin tulleiden epätavallisuuksien vuoksi rehtori kutsui koko koulun maanantaiksi yhteiseen tilaisuuteen koulun liikuntasaliin keskustelemaan historian opettajan esille tuomasta ajatuksesta. Historian opettaja oli nimittäin fysiikan opettajan kanssa käydyn keskustelun jälkeen keksinyt kaikki ihmeelliset sattumat selittävän teorian. Hänen selityksensä oli yksinkertaisesti sellainen, että aika oli alkanut kulumaan jokaisen kohdalla eri tahtiin ja näyttipä vielä siltä, että mitä viisaampi ja nokkelampi ihminen oli sitä nopeammin aika tuntui etenevän.
Maanantaina koko koulu, kerrankin viimeistäkin oppilasta myöten ahtautui vähähappiseen liikuntasaliin. Rehtori kopautti mikkiä puheen alkamisen merkiksi ja kaikki hiljentyivät. Ensimmäisten sanojen jälkeen sali muuttui porisevaksi kattilaksi. Vain harva sai rehtorin sanoista selvää. Monen mielestä rehtori puhui liian nopeasti, melkein yhtä monen mielestä taas liian hitaasti ja kun oppilaat ja opettajat yrittivät selvittää asiaa vierustovereilleen, kaikkien hämmästykseksi lähes jokainen puhui liian nopeaa tai liian hitaasti. Rehtorin oli lopetettava tilaisuus ja siitä lähtien koulun kaikki yhteinen viestintä hoidettiin kirjallisesti. Mutta ongelmat eivät sillä ratkenneet. Kurssit oli suunniteltava uusiksi ja ainoaksi keinoksi osoittautui se, että kaikki kokoontuivat saliin ja menivät sen opettajan kurssille, jonka puhetta pystyivät ymmärtämään. Mutta osa jäi ilman opettajaa. Kaikkein hitaimmin edenneille rehtori joutui palkkaamaan opettajiksi ensin auskuja, sitten ylempiluokkalaisia ja viimeisenä keinona he joutuivat opiskelemaan keskenään kirjallisten ohjeiden perusteella. Myös nopeammin edenneiden luokissa oli ongelmia. Vaikka opettajat yrittivät kuinka opettaa oppilaita samaan tahtiin, oppilaiden ja opettajien erot kasvoivat niin suuriksi, etteivät hekään kyenneet ymmärtämään toisiaan. Koko lukio muuttui muutamassa viikossa hiljaiseksi tenttimislaitokseksi, johon vaivauduttiin tulemaan vain kuulustelupäivinä
Samat ongelmat vaivasivat myös maakunnan muita kouluja ja opetushallitus määräsi kaikki koulut sulkemaan ovensa toistaiseksi. Mutta koulujen sulkemisesta ei tietenkään ollut apua muulle yhteiskunnalle vaan kaikki kouluissa koetut vaikeudet levisivät moninkertaisina kyliin ja kaupunkeihin. Ihmiset alkoivat kirjoittaa toisilleen joukoittain sähköpostia ja kirjeitä, niin paljon, että palvelimet ruuhkautuivat ja postimiehet uupuivat työtaakkansa alla. Pikku hiljaa yksilöiden väliset erot kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi, ihmiset eivät enää ymmärtäneet ystäviään tai tuskastuivat kommunikoimisen vaikeuteen. Esimerkiksi samanpituisen viestin lukemiseen saattoi mennä toiselta ystävältä pari vuorokautta ja toiselta pari sekuntia. Toinen ystävys taas saattoi kirjoittaa tunnissa romaanin mittaisen kirjeen ja toinen lukea sitä muutaman kuukauden. Viimein tietokoneiden toiminta muuttui niin nopeaksi, että vain harvat pystyivät niitä käyttämään ja vain muutama viesti saapui perille viallisten palvelinten verkossa. Kukaan ei enää korjannut laitteita, kukaan ei tehnyt työtä, jokainen alkoi elää omaa aikaansa. Lopulta kaupunkilaiset elivät yksin kerrostaloissaan ja maalaiset etäällä naapureistaan.
Seuraava kesä oli kylmä ja sateinen. Lakeuksien yllä laahasivat matalat harmaat pilvet, jotka estivät näkemästä muutamaa kilometriä kauemmaksi. Pikkuhiljaa vainiot hukkuivat harmaan väriseen veteen, vesi nousi ja nousi ja ajoi ihmiset korkeammille paikoille. Jokilaaksot peittyivät hiljaa virtaavaan harmaaseen unimaiseen veden verhoon. Kaupungit oli evakuoitava kun kadut muuttuivat puroiksi. Ihmiset koottiin samoille paikoille, jonne hallitus järjesti suojaa, hätäapua ja ruokahuollon. Kaikesta huolimatta kukaan ei tuntunut välittävän huonoista olosuhteista tai elämäntyönsä ja omaisuuksien hukkumisesta. Paremminkin ihmiset seisoivat ajatuksissaan odottavaisen näköisinä sateen huuhtoessa maita yöllä ja päivällä. Kaikki toivoivat hiljaa, että harmaat pilvet toisivat uuden ajan, uuden ajan ymmärtää ja välittää toisista kulkijoista.
17.8.2002
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
