minä rikon tämän hiljaisuuden
ja tilaan kahvia
katson vielä sinua kauempaa
minä kaipaan sinun kosketusta
ja hymyä kasvoilla
kaipaan vielä meidän maailmaa
eikä kyynel silmissäni
johdu enää kivusta
vaan surusta hauraassa sielussa
minä pelkään illan pimeyttä
ja väsyneitä sanoja
pelkään surullisia aamuja
minä rikon tämän hiljaisuuden
ja tilaan kahvia
haluan vielä olla tässä
Selite:
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sanoja, joita kumpuilee arjen harmaista
päivistä. Aina ei osaa, tai halua kertoa
tunteistaan, vaan hiljaisuus laskeutuu.
Hyvin kuvattu tunnelma, lukija nyökyttelee,
samoja on koettu...joskus.
Oi että. Tää oli upea. Osui johonkin hermoon.
Sun kykysi luoda maisemaa vetää jälleen sanattomaksi. Lumoudun ja kärsin yhtaikaa...
Kipeän kaunis.
kaikki silmät ei näe kauneutta vaikka niitä hierottaisi sitä vasten, mutta en millään tavoin usko että tässä olisi niin.
onhan tää todella kaunis.
Se hetki mihin tämä runo vie on jossain siinä kohdilla ja sen voi tuntea, melkein nähdäkin. Näin sen itse tulkitsen ja siis onhan tää mahtavaa kaipausta, sitä parhainta ja kylläisintä surullisuudessaan.
Hyvää syntymäpäivää!
Auts. Tämähän osui nyt ihan kunnolla johonkin.
Se sellainen tunne kun suru jostakin menetetystä ei ole enää käsinkosketeltavan kipeää, vaan muuttuu kaihoksi, joksikin mitä muistella tuntien haikeutta, kenties surumielinen hymy kasvoilla ja etäinen katse silmissä. Kuka meistä ei joskus haluaisi palata takaisin, tehdä kenties kaiken paremmin tai ainakin eritavalla. Olet taitava kirjoittaja.