Usva kieppuu punaruskean kallion ympärille, taistellen tiensä läpi sumun aina alemmas veden pinnalle saakka. Taivas on likaisensininen eikä se edes näytä taivaalta. Se on pelkkä savuverho, joka roikkuu tulivuoren ja sen ympärillä olevan maan yllä. Varsin masentavaa. Mutta en anna sen häiritä patikointiani. Suojana myrkylliseltä savulta minulla on suuni päällä kaulahuivini. Ilma on hiostavaa ja kuumaa, mutten uskalla olla täällä ilman peittävää vaatetta. Kuka tietää, ehkä tulivuori päättää purkautua ja syöstä laavaa päälleni. En halua enää enempää palohaavoja, ja vaatteet antavat edes pienen suojan siksi aikaa, kun etsin itselleni paremman suojan.
Olen vaeltanut näillä vuorilla jo aivan liian kauan. Keuhkoni ovat jo pelottavan tottuneita kokoaikaiseen savuun ja ihoni on tottunut yllättäviin säävaihteluihin. Kuinka kaipaankaan kotiani, kaunista suomaisemaa, jossa on muitakin värejä kuin punaruskea… Kuinka kaipaankaan veden pilkotusta syksyn värjäämien ruohontupsujen seasta, sitä pienoista tuulenvirettä, joka ei koskaan jätä suota rauhaan. Kaipaan sitä kasvillisuutta, joka kitukasvuisuudessaan ei koskaan tule voittamaan näitä vuoria. Niin karua, niin masentavaa.
Mutta vielä en voi lähteä täältä. Minulla on vielä paljon tehtävää, enkä voi tehdä sitä muualla. Katson yllättyneenä taivaalle, kun savuverho hetkeksi raottuu ja auringon säde porautuu raosta läpi värjäten punaruskean kauniiksi pronssiksi ja harmaan hopeaksi. Pieni toivo. Muuta en kaipaakaan jaksaakseni. Taivaalla lentää uljas kotka ja ohikiitävän hetken toivon olevani tuo kotka tai edes jokin sen sukulainen ja pystyisin liittymään sen seuraan taivaalle, vapaana kaikista maallisista huolistani.
Mutta kuten sanoin, se on vain ohikiitävä hetki. Lasken katseeni takaisin horisonttiin ja jatkan matkaani uudella päättäväisyydellä. Matkani ei ole vielä pitkään aikaan ohi. Tiesin sen, kun lähdin ja tiedän sen edelleen.
Matkani, rakkaat ystäväni, on vasta alkamassa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
