Pehmeää on olla nainen erämaassa,
betonin horjuessa päidemme päällä
painautuessa mietoon hien ja halun ja valon tuoksuun
painautuessa tukahduttamaan lämpöön,
edellistalven lailla kaikkoavaan, häilyvään kiintopisteeseen
ja kun raukeana, silmänsä sulkeneena, peruuttamattomalle antautuessa oikoo sisisnpänsä kuvaa,
ja auringon paahtamia jäseniään voi hetken ajan maalata
piirtää ruumiin ja mielen yhtenäiset alueet
tuntematta rajan painolastia, toisen alkua toisen lopussa
ja froteepinta ja ihmisihonpinta ja maanpinta ja avaruuden tilavuus ovat kaikki samaa ja kerran koettua ja onnea ei voi erottaa nousevasta melankoliasta
minä olin ja menin ja nyt vain odota, istun, makaan, juoksen tai kävelen,
on aina aikani olla hukassa
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
