Nimetön

sinä päivänä kun pienen pieni poikamme syntyi, meidän yhteinen poika,
odotin että olisit meitä tullut katsomaan sairaalaan, muttet tullut,
oli ehkä parempaa tekemistä?
Minä petyin,
poikasi pettyi.
Minä todella luulin ja toivoin sinun tulevan.
Nyt olen päättänys sinut unohtaa,
ja elämääni pienen poikamme kanssa kahdestaan jatkaa.
Mutta muista kusipää,
sinun on tulevaisuudessa ihan turha tulla oikeuksiasi vaatimaan poikaasi,
sinä itse päätöksesi teit ja halusit meidät unohtaa.
En ymmärrä kuka,
kuka on niin kylmä ja julma,
kuka voi unohtaa oman poikansa,
en tunne yhtään ketään toista noin julmaa ihmistä kuin sinä!

Rakastan sinua aina poikamme takia,
olet osa minua,
poikamme on osa meitä molempia aina,
vai pitäisikö minun sanoa että minä rakastin sinua?
En tiedä sitä enään itsekkään.
Minulla pyörii mielessäni ajatus ja pelko vain siitä,
että joskus ehkä tahdotkin oikeudet poikaasi,
en niitä sinulle halua,
enkä anna!
Onneksi minulla on ihmisiä,
ihmisiä jotka rakastaa,
jotka välittää,
ja jotka tukevat minua kun sitä eniten tarvitsen.
En tarvitse miestä,
joka hylkää perheensä,
vaan siksi että on niin helvetin itsekäs.

Mitä vastaan joskus pojalle kun hän alkaa isästään kyselemään,
mitä sanon jos poikasi tahtoo tavata isin joku päivä? Kerronko hänelle,
että ei isiä kiinosta eikä isi halua kuulla meistä mitään, isi ei meitä rakasta.
Miten lohdutan lasta joka itkee iltaisin kun kaikilla muilla on isi paitsi hänellä?

Minä yritän sinut unohtaa,
mutta en pysty siihen,
en vain pysty.
Ajattelen sinua aina kun katson poikaamme,
itken usein itseni uneen kun en saa nukuttua.
Minä olen onnellinen että sain synnyttää pojan,
aivan ihanan pienen pojan.
Jota saan rakastaa,
ja helliä.
Saan opettaa hänet kävelemään,
ja polkemaan pyörällä,
jaan opettaa hänelle aivan kaiken,
ilman että kukaan minulle sanoo "ei noin, ei näin" Häntä rakastetaan,
hänellä on aivan ihanat kummit,
isovanhemmat,
isoisovanhemmat ja muut sen elämässä olevat ihmiset, hänellä on kaikkia muita tärkeitä ihmisiä, paitsi ei isiä.