aavikkotarina

Tuijotin unohtunein katsein kadun ylitse ripustetun pyykkinarun yksin hiljaa heiluvaa pyykkipoikaa. Lämmin yötuuli aaltoili kasvoillani. Jotkut huusivat vieraalla kielellä yön pimentämällä rannalla. Meri oli tyynempi kuin yleensä, nousuvesi tyrskysi hiljaa kaukana alhaalla. Espanjan ominainen sulotuoksu oli minulle kuin suussasulava jäätelöannos ja sen illan korvaamattomat tuulenkuiskaukset kauniimpia sävelmiä mitä koskaan olin kuullut. Sinä hetkenä minä saatoin maistaa hetken onnellisuutta. Ja voi, kuinka hyvältä se tuntuikaan. Eilen vielä minä pelastin kuolleita merisiilejä rannan kivikosta ja minä toivoin ettei kuolleiden tarvitsisi tuntea kylmää. Olisin ottanut helmenvalkeaa lankaa ja kutonut sielulle villasukat, mutta ei kukaan ollut koskaan opettanut minulle niitä taitoja. Ahh... muistin sinun upean hymysi. Minä kaipasin sitä niin kovasti! Erämaan aurinko ei olisi koskaan ollut kauniimpi, ellet sinä olisi ollut silloin ennen todellista. Aina välillä tahdoin -niin kuin sinäkin- tanssia poijun päällä, tippua veteen. Saada silmät pistelemään meren suolasta. Kellua pinnalla ja katsella tähtitaivasta. Sitten minä kuivuisin erämaan iltapäiväauringon viilenneessä, mutta kuitenkin niin polttavassa tunnelmavalossa, antaa tuulen peitellä turtuneet raajani. Sitten minä kuivuisin. Voi kuinka minä kuivuisin kotkan nauraessa minulle. Minä kuivuisin ja minä kuolisin kuolisin kuolisin...

Minä kurotin liian pitkälle laidan yli tähtiä, minä unelmoin liian syvästi. Minä horjahdin ja tipuin. Niihin unelmiin minä vajosin. Niin hurjasti minä tipuin ne kymmenen kerrosta. En toisaalta ollut tietoinen. Tuijotin sitä sinistä pientä keinuvaa pyykkipoikaa, joka hetki hetkeltä jäi kauemmas. Kaikki ne sekunnit olin vielä erämaassa kuivumassa, sitten yhtäkkiä maa oli kova ja minä todella kuolin.

Espanjan paikallislehdessä luki että minä tipuin hotellin parvekkeelta. Mutta enhän minä tippunut, minähän olin siellä aavikolla...