Ja niin tapahtui

Sinun sanoihisi ja riviväleissä lainehtiviin ajatuksiin jää koukkuun.. Ensinnäkin kieli- ja mielikuvasi ovat mahtavia (esim. jo tuo ajatussarkojen väleihin kajoaminen kello neljän talvipuhteessa ottaa jo itsessään lukijan niin hyvästi otteeseensa, ettei tiedä miten päin olisi). Sanasi yksinkertaisesti vain vievät mennessään ja niistä avautuu maailmoja, jotka saavat lukijan ahnehtimaan lisää ja lukemaan teoksesi aina uudelleen ja uudelleen. Sinulla on ilmiömäinen kyky raottaa verhoja juuri sen verran, että ajatukset nousevat uusiin sfääreihin, ja silti jätät lukijalle tilaa samaistua ja tulkita. Lisäksi taivutat taitavasti olemisen kipupisteitä ja ääripäitä nähtäväksi lukijalle maalaamiesi tunnelmien kautta - tässäkin runossa arastavasta sarastuksesta, joka vieläpä on epätodennäköisyyden huipentuma noustaan uudelleen luoduksi ja ohimennen availlaan taas uusia ajatuksia aivan uusista näkökulmista. Schrödingerin kissa tässä kohtaa hipoo jo neroutta :). Ja vaikka tekstisi jo itsessään on jälleen kerran jumalaista, riviväleistä aukeaa ihan oma maailmansa, mutta sen tulkitsemisen jätän toiseen kertaan;). Mutta sanon, että huh huh - totisesti, viet sanoillasi :)