Nimetön

Elän unessani,harhakuvassa jota ei edes ole.

Hahmo ikkunassa,vai oliko se peili? En tiedä,en nää.

Katse on supistunut,muuttunut sumeaksi usvapeitoksi,

Se painaa luomia ,pakottaa katsomaan pimeään,

Itsestäänselvyyksiin.

Pieniin asioihin, olentoihin, tartutaan kuin keijuihin,

Laitetaan lasipurkkiin ja kosketellaan tuttavallisesti.

Kätellään ja puristetaan kovempaa,

Niin että päästään sisälle toiseen.

Sisälle taloon, toisen omaan, pimeään, lukittuun.

Ovessa roikkuu seppele, jäänyt viime vuodelta,

Karhea, mutta oikea.ihan oikea ja se on. Missä se on?

Edessäni elävempänä, kuin ovi jossa se roikkuu,

Elävempänä, kuin uneni joissa roikun.

Lasken lampaita. Yksi puuttuu.

Pieni ei päässyt aidan yli, täytyi mennä nostamaan se,

Silläkin uhalla että jään satojen sorkkien alle,

Survoudun jalanjäljen muotoiseen painaumaan,

Jään keskelle laidunta laskemaan omia sydämenlyöntejä.

Yksi, kaksi, kolme nyt pienikin pääsi yli.

Työni täällä on tehty, mutta lampaat eivät lopu.

Olen jo seonnut laskuissa.