Nimetön

yhtäkkiä havahdun
en muistanut enää
osaavani kirjoittaa runoja

lähdin kaksi kuunkiertoa sitten

ja nyt olen tottunut
siihen,
että

ihmiset puhuvat toisilleen mukavia
lapset hymyilevät sokerikuorrutettua hymyään
hollanninkekseinä
pannukakkuina
sade virkistää, ei masenna

ajatusvirta ei tulvi ruudulle yöllä yhdeltäkään
se on tukossa

liiasta autuudesta

olen oppinut vastoin odotusta
ettei paras huume ole kannabis,
vaan jaettu ilo

aiemmin tiesin että
paras lääke suruun on kynä
sillä suun avaamiseen
vaaditaan liikaa lihastyötä

minä haluan takaisin vimmani
mutten halua takaisin

olenko testamenttaamassa kynääni
onnelle?