Lucas

" Mä en oo rakastunut koskaan. En ainakaan Lucasin jälkeen. Lucasin kuolema järkytti mua liikaa, aivan liikaa. Elämänhalu katosi, itsetunto haihtui pois, elämästä tuli arvotonta. En jaksa elää, en yrittää, en mitään.
Jos joku kuolee, se järkyttää. Sen jälkeen ei halua yrittää, ei edes elää. Jokainen on tietääkseni tuntenut sen tunteen joskus. "

Muistio 56: " Kylmät ja veltot sormet ei enää liikkunut. Hengitys kuului, tosin hiljaa ja rahisevana. Tämä taisi olla Lucasin elämän loppu. Lucas hengitti, mutta hitaasti ja vaivalaollisesti, tosi hankalasti. Pidin Lucasta kehoani vasten makaavassa asennossa, yritin lämmittää poikaa, vaikka tiesin, että se oli turhaa. Tämä hetki tuntui niin turhalta. Kun tietää, että toinen kuolee kohta, ja silti yrittää auttaa, vaikka tietää, että se on mahdotonta.
Kyyneleet alkoi valua kasvojani pitkin, tippuen leualta Lucasin verisille ja kalpeille kasvoille.
- Fia... Mä rakastan sua..., Lucas kuiskasi hiljaisesti, puristaen mun kättäni voimattomasti, luovuttaneena.
- Lucas, mä rakastan sua myös, kuiskasin Lucasin korvaan hiljaisesti. Silloin hän kuulisi sen.
- ... E-ethän sä l-luovuta... vaikka m-mä luovutan n-nyt... ? Lucasin ääni murtui, enkä kuullut loppua. Ei Lucas luovuttanut, vaikka hänestä siltä tuntuikin. Lucas oli taistellut urhollisesti kuolemaa vastaan, mutta kuolema oli ottanut voiton.
- Et sä luovuttanut. Et sä luovuttanut ikinä, sen takia mä sua rakastan. Ja ei, en luovuta. Mä en luovuta, koska mä rakastan sua. Lucas, älä pelkää. Se ei ota kipeää, se vaan kylmää pikkusen, sitten sä et tunne mitään... Sä pysyt aina mun sydämessäni, lupasin Lucasille hiljaa kuiskaillen lauseen pojan korvaan. Lucasin ote irtosi kädestäni, viimeinen kunnollinen sydämenlyönti jääden kesken.
Hän oli kuollut. Lucas, rakastettu poikaystäväni, ihana ja komea kihlattuni, oli kuollut. Jääkylmä, pirullinen kuolema oli voittanut, kahleissa rimpuileva poika hävinnyt.
- Lucas ! huudahdin armottomaan pimeyteen, hiljaa kyyneleet valuen poskilla, lämmittäen kylmässä.
Silmissäni sumeni, en kestänyt enää kylmää. Kurotin kättäni, suljin silmäni. Pimeys. Tiedottomuus. "

Lucasin kuolema järkytti mua vieläkin. Siitä oli kulunut jo kaksi vuotta. Miksi mä lupasin, että Lucas pysyy ikuisesti mun sydämessäni ? En halua muistaa jotain niin järkyttävää koko elämääni... Mä rakastin Lucasia, se oli ihana mies, mutta nyt alkaa tuntua, että haluaisin vain unohtaa. Muistan sen päivän, kun Lucas kosi mua. Se oli kaunis, kesäinen päivä. Tuuli heitteli hiuksia kasvoille, mä juoksin Lucasia karkuun, se yritti ottaa mut kiinni. Mutta sitten, ihan äkkiä, mä kompastuin ja Lucas sai mut kiinni. Se suuteli mun paljaita olkapäitä, mun huulia. Mä vaan nauroin ja suutelin takasin tuota höppänää miestä. Me oltiin sillon molemmat 17-vuotiaita. Elämä oli vielä edessä, molemmilla oli kaikki hyvin. Tai mulla ainakin oli, Lucasilla oli ongelmia jo sillon.

Muistio 37: "Lucas tarttui mun hiuksiin, kutittaen mustilla hiuksilla mun kasvojani. Mä nauroin ja kaappasin Lucasin halaukseeni.
- Lucas, arvaa mitä, totesin mustahiuksiselle ja komealle pojalle halauksessani.
- No, mitä rakkaani ? Lucas kysyi, suudellen poskeani.
- Mä haluaisin... Elää sun kanssa koko elämäni, kuiskasin miehen korvaan, sitä hellästi suudellen pienin suudelmin.
- Hmm, oon miettinyt sitä itsekin jo muutaman vuoden..., Lucas nauroi, tarttuen käteeni, nostaen mut ylös.
- Ai jaaha, et oo mulle sitten puhunut mitään tästä ajatuksesta... ? kohotin kulmiani, ja hymyilin tummat hiukset kasvoillani.
Lucas näytti miettivän ankarasti. Hän mietti jotakin, kaivaen taskujaan, kuin etsisi jotain.
- Fia, kääntyisitkös ympäri... ? Mies kysyi, ilkikurisesti samalla hymyillen. Käännyin ympäri, odottaen jotakin yllätystä tai jotain. Pian Lucas oli saanut kaivettua taskuistaan jotakin, ja se koputti mun olkaani hennosti.
Käännyin Lucasiin päin. Mies oli polvillaan hennosti kastuneella, kesältä tuoksuvalla nurmella.
- Kultani... Fia-rakas... Tulisitko vaimokseni ?
Minä yllätyin. Katsoin silmät kirjaimellisesti pyöreinä komeaa poikaystävääni. Hän hymyili pirullisesti, samalla tosin suloisesti ja seksikkäästi.
- No, mitä vastaat... ? Lucas kysyi, virnistys pysyen ruskettuneilla kasvoilla sisukkaasti.
- Lucas... Voi, totta kai, tokaisin miehelle, hypähtäen nauraen Lucasin kaulaan kiinni.
Lucas nauroi, kiehtoen kätensä hartioilleni, alkaen suudella huuliani tottuneena, taitavana ja kokeneena. "

Niin, me oltiin menty jo 16-vuotiaina kihloihin, 17¾-vuotiaina naimisiin. Joo, me oltiin sillon nuoria, mutta umpirakastuneita. Mikään ei voinut estää meidän yhteistä tulevaisuutta, paitsi Lucasin pikku hiljaa ilmestyvät ongelmat. Ongelmia kasaantu miehen niskaan sillon päivä päivältä. Se kärsi, mä en. Mun sisintä sillon vaan vihlo niin kamalasti. Kun mä näin mun rakkaan kihlattuni polttamassa tupakkaa ja vetämässä mitä päihteitä milloinkin, mun sydäntäni vihloi. Miksi se sekoontui aineisiin ? Se ei olisi edes koskenut päihteisiin, jos se olisi tiennyt, että se kuolisi neljän vuoden päästä.

Muistio 48: " Lucas yskäisi verta lattialle. Se nosti tupakan jälleen huulilleen, ensin vetäen keuhkot täyteen myrkyllistä savua, puhaltaen sen sitten ulos. Ehkä se rauhoitti Lucasta, tai ehkä se vaan teki pahaa. Olinko mä loukannut sitä jotenkin ? Olinko mä saanut sen käyttämään päihteitä ?
- Fia ! Lähdetkö sä käymään apteekissa, mulla taitaa olla kuumetta... Hakisit särkylääkkeitä, Lucas huudahti mulle. Mä puin mustavalkoisen neuleen päälleni ja kipitin korkokengät lattiaa vasten kolisten Lucasin luo. Painoin käteni sen otsalle, suudellen miehen huulia nopeasti.
- Lucas... Miks ? Miks sä oot päästänyt tän ongelman etenemään näin pitkälle... ? Ja voin mä käydä apteekissa, käyn samalla hakemassa kaupasta juomista, totesin miehelle hiljaisesti hymyillen.
Lucas yskähti taas, tumpaten tupakan lasiin. Hän nojasi sohvan selkänojaan, tarttuen mun neuleeseen, vetäen mut sohvalle kanssaan.
- Fia... Mä rakastan sua ikuisesti. Ei sun tarvitse pelätä mun puolestani, ei mulle ole todettu vielä mitään. Tää on normaalia, Lucas hymyili.
- Sekö on normaalia, että ihminen yskii verta talon lattialle ? Ei se ole normaalia, ei todellakaan ole ! Lucas, tuo on jo vakavaa, mikset sä kävis lääkärissä edes ? Ei tuon miehen päätän saanut mitään taottua, ei ikinä. Suhteen alussa, kun me oltiin 14-vuotiaita, Lucas uskoi jotain, mutta kun me ollaan nyt oltu viisi vuotta yhessä, Lucas ei enää kuuntele mua. Okei, kumpikaan ei kuuntele toisiaan, mutta silti suhde kulkee edelleen turvallisesti neljällä pyörällä eteenpäin. Jos kaikki menee hyvin suhteessa, eikai mihinkään tarvi puuttua ?
Lucas pyöritteli silmiään saarnalleni, nousten ylös, kävellen makuuhuoneeseen. Mies varmasti menisi lepäämään. Jos sillä kuumetta on, kyllä se osaa hetken itsestään huolehtia.
Mä nousin ylös myös, vedin takin ylleni, ja kävelin eteiseen. Astuin ovesta ulos. Pakkasilma tarttui heti kiinni kasvoihini kynsillään, ja minä henkäisin ulos kylmässä. Lähdin kävelemään kohti apteekkia, joka menisi kiinni viidentoista minuutin päästä. Mulla ei olisi kauan aikaa. "

Niin. Päihteet alko vaikuttaa Lucasin ja mun elämään paljon enemmän kuin aiemmin. Aiemmin vaan Lucas poltti, nyt mäkin olin alkanut. Tupakassa oleva nikotiini, sitä ei vaan pysty vastustamaan kovin kauan.
Mutta ongelmista huolimatta meillä meni hyvin. Lucas oli vain tavallista hiljaisempi, se oli aina sairaana. Mä hoidin miltei kaiken. Rahaa meillä oli onneksi riittämiin, siitä ei tarvinnut - luojan kiitos, huolehtia. Vanhemmat oli antanut meille tilille rahaa, kun me oltiin muutettu muualle. Mun vanhemmat, ne oli oikeita pohattoja. Molemmat hyppäs kokoajan töissä, ei mitään muuta. Ainahan ne oli sellaisia ollut. Töitä, töitä. Perhe ei niille ollut edes sana. En ollut nyt nähnyt mun vanhempiani viiteen vuoteen. Voitteko ajatella, kolmeen vuoteen ! Kolme vuotta on pitkä aika. Nyt oon jo 20-vuotias, muutin pois kotoa jo 15-vuotiaana, koska mun vanhemmat ei huolehtinut musta. Sosiaalityöntekijät, se pyörii ympärillä. Ne pitää vaan karkottaa elämästä, sitten ne unohtaa kaiken.

Muistio 62: " Kävin vanhempieni luona Lucasin kuoleman jälkeen aika usein. Äiti oli jo aika vanha, ottaen huomioon mun ikäni. Olin rikki, enkä tiennyt mitä ajatella... Äiti oli monesti sanonut mulle, ettei kannata mennä nuorena naimisiin, tai edes kihloihin, koska nuorena sovittuihin sopimuksiin ei koskaan voi pitää päätöstään.
- Äiti... Mä en vain voi unohtaa Lucasta... Se oli mulle niin rakas ! huudahdin äidilleni, painautuen hänen rintaansa vasten.
- Fia-rakas... Lucas pysyy aina sydämessäsi, tahdoit sitä tai et. Sitten, kun löydät uuden ja komeamman miehen itsellesi, elämäsi palautuu taas normaaliksi... Älä huoli, tyttö-kulta, äitini totesi.
Tuo rauhoitti mieltäni. Äitini oli aina ollut rauhallinen ja ihana.
- Mutta... En halua löytää uutta miestä. Haluan Lucasin luokseni ! Kyyneleet kostuttivat kasvoni, minä vain itkin äitiäni vasten. Isä ei ollut kotona, hän ei asunut enään edes äidin kanssa. He olivat eronneet jo monta kymmentä vuotta sitten.
- Shh... Shh, kulta, älä itke. Ei elämä ole niin pilalla, kuin luulet... Aina on toivoa, äitini sanoi, silittäen hiuksiani. Hento hajuvesi tuoksui äidissä, se oli rauhoittavaa.
- Ä-äiti... Ethän sinä koskaan jätä mua, kuten Lucas jätti mut ? kysyin äidiltä kysymyksen, joka ajan pysähtymään hetkeksi paikoilleen. Äitini tuijoitti viereistä seinää hetken, kunnes räpäytti silmiään, kuin olisi herännyt unesta.
- Fia... En minä jätä sinua, en ikinä, kultaseni. Mutta tiedäthän sinä, Fia, että jokainen kokee kuoleman joskus... Ei tosin samalla tavalla, kuin Lucas. Päihteet ovat vaarallisia kaikille, jopa sinulle, kultaseni, äiti totesi, painaen äidillisen ja lohduttavan suukon hiuksiini hiljaisesti hymähdellen. "

Lucasin kuoleman jälkeen... Mä vain olin hajalla. En tehnyt mitään. Olin kotona päivät, itkin itseni uneen iltaisin. Mulla ei ollut elämää enään miehen kuoltua. Keuhkosyöpä, raastava kylmyys. Ne kaksi yhdessä - sata prosenttisen varma täystuho. En hallunut sillon elää. En vain tahtonut, en pystynyt. Elämä oli päin jotakin maailman pahinta asiaa, enkä pystynyt keskittyä hetkeäkään. Sain paniikinomaisia kohtauksia joskus. Lucasin hautajaisia ei pidetty... Se ei ois halunnut, että niitä pidetään.
- Ei näin huonolle ihmiselle saa pitää mitään hautajaisia, Lucas oli muutamia tunteja ennen kuolemaansa naureskellut, ihan avoimesti siis vain naureskellut. Ja silloinkin mä olin vain itkenyt. Ei toinen saa puhua mulle kuolemasta, koska se tiesi, että sitten kun se kuolisi, mä särkyisin.

Muistio 76: " Ristin käteni hetkeksi, ja totesin Jumalalle polvillani, etten jaksanut enää. Lucasin kuolemasta on kulunut kohta jo neljä vuotta. Elämä on mennyt eteenpäin, mutta jokin muistuttaa mua joka päivä siitä ihanasta ja komeasta miehestä. En voi unohtaa sitä, en vaan voi. En halunnut sillon elää. En vain tahtonut, en pystynyt. Mötley Crüe ja Poison soi kuulokkeista joka päivä. Mä olen vetänyt mitä ikinä olenkin, ja silti oon vielä jotenkin selväjärkinen, enkä oo täältä pois helpolla lähtemässäkään.
- Lopeta kärsimykseni, suruni, kaipaukseni. En jaksa. En jaksa toivoa, että Lucas ilmestyy takaisin vierelleni, halaa vartaloani ja suutelee huuliani uudelleen. Ei se ole mahdollista, totesin Jumalalle, vaikken ruskeahiuksiseen mieheen uskonutkaan.
Nousin ylös ja kömmin sängylleni, suoraan lämpimän peiton alle ja annoin kyyneleiden kastella tyynyn pääni alla. Halusin Lucasin vierelleni nyt. Oli niin kylmäkin. "

Viimeset päivät, jotka jaksoin sinnitellä - ne oli yhtä painajaista. Makasin sängyssä kolme päivää putkeen. Poltin, join ja oksensin. Elämä oli lähtenyt väärille raiteille jo aikoja sitten, sen tietää kaikki. Lucasin kuolema järkytti mua, eikö kaikki jo usko sen ? Monesti ajattelin jo hypätä sillalta alas, mutta ohikulkevat ihmiset on estänyt sen. Ne on ottanut vain olkapäästä kiinni, ja painanut mut omaa rintaansa vasten. Ja aina mä olen itkenyt, jos mä olen yrittänyt tehdä jotain. Mutta nyt... Ajatukset on tullut loppuun, mulla ei ole enään mitään sanottavaa.
Maailma, rakastan elämääni. Ihmiset, rakastan teitä. Lucas, tulen nyt sun luokses, älä huoli.

Muistio 99: " Isän vanha ja romuine auto, vuoden 1972 Dodge Colt seisoi edelleen neljällä renkaalla kodin pihassa. Mutta nyt sekin saisi kärsiä. Nousin sängyltä, ja kävelin peilin eteen. Ripsivärit ja kajaalit oli levinnyt ympäri naamaa, hiukset oli aivan sekasin. Otin pöydän reunalta lääkepurkin ja korun. Korussa oli risti, lääkepurkissa oli jotain aivan muuta kuin lääkkeitä. Kaadoin pienen purkin suoraan suuhuni, nielin lääkkeen tapaiset kapselit ja riipustin korun kaulaani. Nappasin rikkinäiset korkokenkäni lattialta jalkaani, niillä kuumehöyryissä ja sekaisin kävellen eteiseen, mennen suoraan ovesta ulos.
Kaivoin auton avaimet taskustani ja tartuin Dodgen oveen, vetäisten sen auki. Istuin ajajan penkille. Avain, kytkin, vaihde, kaasu. Parin yrittämisen jälkeen mä sain auton liikkeelle. Oli talvi - jälleen. Tie oli mustan jään peitossa.
Mittari näytti satasta ja rekan etuvalot sokaisivat mut hetkellisesti. Rusahdus, pimeys. Joku huusi apua. Joku tuli repimään mua ojaan suistuneesta autosta pois. Loppu, tätä mä odotin kokoajan. Kyyneleet valui mun poskilla, mä olin vielä tajuissani. Musta valu verta, etenkin päästä. Sitä ei kyllä huomannut. "

Every time that i look in the mirror
All these lines on my face gettin' clearer
The past is gone
It went by
Like dusk to dawn
Isn't that the way
Everybody's got their dues in life to play