Kauhea kauppareissu

Kaupoissa kulkee zombeja,
sosiaalisesti vammautuneita
handikäppände personer.
Sellaisia kuin minä ja sinä, mutta ei kuitenkaan.
He eivät voi katsoa silmiin, koska ovat nähneet
liikaa tai pelkäävät näkevänsä liikaa.
Silmät seilaavat siellä täällä,
lymyily, and just be cool.
Heiluta koria huolettomasti, kukaan ei arvaa, 
vaikka vatkaamiseksihan se menee.
MiNÄ OLEN RENTO! 
Hitto väistäkää, minä ostan nyt parsakaalia!
Ja kuitenkin vastaantulijan katse
puhuu itsekseen itselleen asioita:
Ivaa, välinpitämättömyyttä, 
vahingoniloa, röyhkeyttä,
värisyttävää lempeyttä, välttelyä.
Parhaat kailottavat muka kännykkäänsä,
että ostanko vapaan kanan munia vai
kokonaisia viiriäisiä.
Kuulitteko kaikki läsnäolevat ja poissaolijat?
TÄMÄ ON SIIS UUSI JUONEN KÄÄNNE.
Sitten tulee se joku, jota katsot liian pitkään.
Ehkä jopa hymyilet vahingossa.
Kaikkein kamalinta on, että toinen vastaa hymyllä.
Tämä johtuu siitä ajatusharhasta, jossa kuvittelee,
että vastaantulijaa voi vilkaista ihan tavallisen huolettomasti.
Ajaudut tämän silmäkontaktin kanssa
uudestaan ja uudestaan samaan hyllyväliin,
kunnes lopulta päädyt tekaistulla syyllä
silmäilemään turhakehyllyä välttääksesi samaa
kurssia, jolle ostoskärryalukset tahtomattaan seilaavat.
Mihin jäi kori?
Ja kassalla viimeistään
liukuhihnalla hiostaa joku
tutun tuttu,
katsoo night wingsit ja rinssit arvioivasti läpi.
Kassa lipaisee huuliaan.