Tuijotan

Makaan sängylläni
Imen huoneeni sinisyyttä
huudan ääneti
Kyyneliini toivon taas tukehtuvani

Tämä on taas niitä päiviä.
Eikö tämän pitänyt olla teiniangstia??
Tämä on taas niitä päiviä kun toivon tukehtuvani,
kyyneliini.

Isäni on rakastavainen mies.
Hän ei ymmärrä sitä tuskaa
mitä on nousta ylös sängystä.
Hyväksytkö minut sellaisena kuin olen?
Tahdon jäädä tähän ja tuijottaa tyhjyyteen
Et voi koskaan poistaa sitä tyhjänpäiväisyyttä
joka minä olen.

En saa unta
Saanko hukuttautua tähän musiikkiin?
En
SAA
unta
En nuku.
Tuijotan.

Olen taas vajoamassa itsesääliin
enkä jaksaisi tukahduttaa tätä huutoa
Eikö tämän pitänyt olla vain teiniangstia?
Nämä itsesäälisyklit voimistuvat ja nopeutuvat
Syksy.
Veitsi.
Vuosi.
Vuosi.
Kevät.
Veitsi.
Vuosi.
Kevät.
Kesä.
Kesä!
Kesä!!
KESÄ!!!
Loppuuko tämä?
Sekoanko vihdoinki?
Etten enää välittäisi?
En jaksa nostaa edes veistä katkaistakseni tämän tuijotuksen
Se on niin turhaa
Turhaa.

Olen niin yksin.
Tahdon apua,
mutta se ei ole mitä odotin.
Tämä on syöpä.
Se pesiytyy silmieni taakse
mustuudeksi ja syö minut.

Tahtooko minua kukaan?
Olen sekaisin,
mutta kuitenkin vain osan ajasta
Uskon että pystyn skarppaamaan
Jos joku olisi tässä,
vieressä.
Yksin minulla ei ole sitäkään motivaatiota.
Vaadin liikaa.
Joten tuijotan.