Paluu

Kaipaus rakkauden meille kaiken suo,
se elämään kaiken ilon ja riemun luo.

Mut varjo hiipii aina takana onnen sen,
kun törmää tielle aina viekkaan pimeyden.

Taas tunsin lämmön ja valon sokeuden,
enkä nähnyt että omaa mustan sydämen.

Tulit elämääni takaovesta sisään,
luotin ystäviini niinkun pitää.

Houkuttelit tielle rakkauden,
annoin sulle kaiken sen mut.

Rinnasta revit irti sydämen,
talutit tiukasti otteessa sen.

Mitä tiukemmin puristit hakkasit vaan,
sitä vahvemmin aloin mä elää taas.

Petit valehtelit lapsia hakkasit vaan,
toinen mies kotona kun palasin töistä taas.

Hymyilin nauroin puhuin iloisesti vaan,
viha sisälläni alkoi vellomaan.

Kasasin itseni kanavoin energiat vaan,
taas kestän tulee vastaan mitä vaan.

Mut petetty raiskattu melkein tapettu on,
mut aina nousen takas taistohon.

Mua turha on yrittää murtaa koskaan,
nousen tuhkasta kun Felix, mut en kostaa.

Väkivaltaan en usko koskaana,
paradoksin tielle se vain johtaa.

Kysyttiin hoidetaankin päiviltä pois,
annoin elää ehkä oppia vois.

Kunhan tielleni ei tule enää koskaan,
muuten tie kuuden sylen syvyyteen johtaa.

Armahtanut olen jo ihmistä aika monta,
muuten tulevaisuus olisi ollut mahdotonta.

Toivottavasti hyvyys joskus palkitaan,
repaleinen sielu kasaan ommellaan.

Vai sovitanko syntejä edellisen elämän,
kuka tietää tai uskoo tähän?