Se tyttö.

Se tyttö tanssi metrossa,
tanssi kaduilla.
Se tyttö ei pelännyt mitään,
ei kai koskaan.
Se tyttö keräsi suudelmia,
särki sydämiä.
Se tyttö rakasti minua,
minä ehkä sitä enemmän.

Ja hetken tuntui
niin kuin ennen.
Hetken katseessa oli taas
enemmän. Riittävästi.
Ilman huulipunaa ja
ehkä se tyttö luotti minuun
taas uudestaan.

Se tyttö löysi sen pojan.
Aamuyöllä jonosta, aamulla sängystä.
Hymyili. Vanhaa hymyään.
Vaikka silloin pimeässä
se tyttö katsoi ensimmäisen kerran
oikeasti minuun.
Katsoi minuun rikkinäisenä.
Ja minä vain unohdin
kuinka hengittää.

Pienen ajan se tyttö ei
yrittänyt liikaa. Sitten taas
raavittiin itseämme lattialta.
Vielä kai se tyttö
oppisi rakastamaan itseään
kuin silloin.

Eikö niin.