Tuttujen rantaan

Mä istuin mun huoneessa, ja mietin miks oonkaan tämmönen. Huone oli pimeä, vaikkakin valkoinen. Mun ruskeet hiukset valui alas, ja pitkät tummat ripset yrittivät lohduttomasti peittää kyyneliä. Olisin halunnut olla jossain muualla, kuin kotona tuossa pimeässä ja yksinäisessä huoneessa. Voisin olla vaikka kavereitteni kesken. Mutta ne asuvat niin kaukana.
Me yleensä oltiin yhessä, koko porukka, meitä oli paljon. Yli 20 nuorta. Aina jokainen kerrallaan valitti että ku ei mua olla kutsuttu mukaa, ja miks mulle ei mitään ilmotettu. Se rassaa mua, eikö kaikkien pitäisi ymmärtää, että kaikilla ei oo varaa maksaa sadan euron laskua ja muistaa joka ikinen ihminen. Tietenkin se olis oikein, että kaikki voi tulla, mutta ei kukaan voi olla täydellinen
Me unohdutaan tähän hetkeen, ei unelmoida tulevia, eikä myöskään muistella menneitä. En minä ainakaan haluaisi sitä, että kaikkia vanhoja ikäviä asioita muisteltaisiin. Joku aina muistelee niitä aikoja, kun me oltiin iha pieniä ja tehtiin aina jotai tyhmää. Niitä juttuja katuu, mutta joitakin muistelee huumorilla.
Laitetaan nuotio pystyyn ja mietitään kaikille, tyttöjen kesken sopivia poikia. Ihan huumorilla tietenkin,se pitäis ymmärtää. Paistetaan makkaraa,nakkeja, mitä nyt sattuukaan olemaan mukana. Nauretaan ja ollaan iloisia. Käydään myös uimassa, jos jollakin on vaatteet tai uikkarit jolla käyä. Saunaakin välillä lämmitetään, sitte kesällä.
Silloin ei oo sopivaa, olla vihanen jollekkin. Tai olla myrtsinä, koska silloin kaikki pilaantuu ja kaikille tulee paha mieli. Aina niille retkille tuttujen rantaan otetaan mukaan iloinen ja reipas mieli, ei semmosta että " en mä nyt jaksa ja evvk."
Se on kaikista parhain kesässä. Kavereiden ja serkkujen tapaaminen rauhassa. Ei häslinkii, ei mitään erikoista. Naurua ja iloa.