Minä

Te näette minut, kun minusta on jotain hyötyä.

Te puhutte minun sanojeni päälle.
Käännätte katseen pois.
Joskus epäilen itsekin.
Olinko edes sanonut mitään ääneen.

Te kehutte toistenne vaatteita.
Ette huomaa minun uutta paitaani.
Vedän takin paremmin päälleni.
Paitani on varmasti kamalan ruma,
te vain säästätte minut häpeältä, kun ette huomioi sitä mitenkään.

Te ette tunne minua.



Joskus ajattelen salaa.
Että jostain tulisi joku, joka haluaisi tutustua minuun kunnolla. Ottaisi minusta selvää.
Ei kääntäisikään selkää.
Ajatus saa sydämeni pakahtumaisilleen.

Mutta sydämeni särkyy samalla.
Olen hyvin tietoinen siitä, kuinka mahdoton ajatus on päivänvalossa.

Iltaisin itken itseni uneen.
Joka päivästä odotan parempaa.

Sanat satuttaa. Se ei ole pelkkä klisee.
Ne satuttaa oikeasti.

Olen yksin ihmisten keskellä.
Olen näkymätön.
Välillämme on muuri.
Te näette minussa vain kaiken sen ruman.
Ette halua nähdä muuta.

Jokaisen päivän kuljen unelmieni täyttämänä.
Uneksin siitä, että jonakin päivänä se muuri kaatuu.
Ja te näkisitte minut taas.

Jos ihminen sanoo pahasti, ymmärrän kyllä.
Aina ei voi olla hyvä päivä.
Aina ei jaksa hymyillä.
Hiljalleen alan nähdä totuuden.
Ei voi olla sattumaa, että kaikille sattuu huono päivä.
Että kaikki vain vihaavat samaan aikaan.

Ei,
vian täytyy olla jossain muualla.

Sitten ymmärrän.
Katson itseäni peilistä.

Jonakin päivänä haaveet kaatuvat lopullisesti.
Jonakin päivänä se ei vaan riitä.
Jonakin päivänä kaipaus on liian suurta.
Jonakin päivänä on minunkin aika olla onnellinen.

Painan käteni muuria vasten.
Sen pinta on kylmä ja kova.
Ankara.
Huudan lujaa,
mutta kukaan ei vastaa.

Itken, mutta en ole surullinen.
En enää.
Odotan enää yhtä asiaa.

Joskus sielu jättää ruumiin.