Katse harhailee, lasittuu.
Kysyt olenko kunnossa.
Nyökkään ja syytän
väsymystä.
Ahdistus ja pelko tulevasta
painaa rintaa kasaan.
Tunnen tukehtuvani
itseeni, pahaan oloon
jonka luulin jo kadottaneeni
kannoiltani.
Olen aivan yksin pimeydessäni
vaikka sinä siinä vierelläni oletkin.
Näen kuinka käsi koskettaa
varovasti ottaa kiinni ja
ylös nostaa.
Mutta mitään tunne enää en.
Silmäni suljen, minun mennä
anna et vaikka liian väsynyt olen
jatkamaan.
Sieluni tunnoton liikaa painaa
ja minut maahaan taas jälleen kaataa.
Heijastus tulevasta, vain
välähdys paremmasta
saisi minut ylös nousemaan,
matkaamaan rikottuna
huomiseen.
Mutta sitä ei tule vaikka kuinka
odotan.
Tunti tunnilta rikkoudun yhä
enemmän ja maailman
pyörteeseen katoan.
Haparoiden etsin kättäsi,
joka minut ylös nostaisi.
Sinua en löydä.
Olen hävinnyt yksinäisyyteeni
joutunut pimeyden loukkuun.
Kadotin sen mitä joskus olin.
Kadotin sen mitä joskus olimme.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
