Typerä mummi ja äitin paha raparperikiisseli

Mä lähdin tänään pois kotoa. Otin uuden keltaisen reppuni, jonka olin saanut synttärilahjaksi eilen mummilta. Mummi ei tiedä mitään, se on ihan tyhmä. Mummi ei tiedä, että mä vihaan keltaista. Keltainen on pissan väri ja mun synttärit on oikeesti vasta yli-ylihuomenna. Mut mummi onkin vanha, eikä se muista mua enää kunnolla. Niin äiti ainaski sanoo.
Täytin sen typerän keltaisen repun mun tärkeimmillä tavaroilla. Kaikki tavarat oli ihan omia, paitsi isin taskukello, äitin lankakerä ja ne tikut millä se kutoo. Motskari on mun hienoin tavara, se on muovinen ja kirkkaan punanen. Lainassa oleva mahtava motskari, jonka veli anto luvan ottaa lainaan sen huoneesta aamulla tunniksi ennen kun se lähti kouluun. Tyhmä koulu ja tyhmät jalkapalloharkat, missä se viettää aikaa kahesti viikossa. Tänäänkin se meni sinne, eikä tahtonu leikkiä mun kanssa. Mä rikon sen motskarin! Varmasti rikon! Kunhan ensin oon leikkiny sillä vielä vähän ja pitäny sen sitten muistona siihen asti, että oon vanha ja ryppyinen rusina, niinkun vaari.
Mulla on jano, eikä mulla oo muuta juomista kun sellanen TRIP-purkillinen päärynämehua, joka loppu jo kauan aikaa sitten. Oon ollu varmaan jo kauan poissa, eikä kukaan oo tullu etsimään. Eikö poliisienkin pitäisi etsiä mua jo? Eikö ne ookkaan huolestuneita musta? Kukaan ei siis välitä. No pärjään mä yksinkin. Juon vaikka vettä tästä purosta, jonka vesi on mutaista ja likaista ja maistuu pahalta. En juo sitten mitään. Enkä varsinkaan syö. Kun eihän mulla oo ees mitään syötävää, kun ne hassunnimiset, värikkäät karkitkin loppu. Enkä mä tahdo syödä sitä raparperikiisseliä mitä oli välipalaksi kotona, kun en tykkää siitä. Siks mä karkasin, enkä mee takasin koskaan. En varmana. Siellä on aina vaan pahaa raparperikiisseliä.
Täällä metsässä on aika pimeää. Eihän täällä vaan oo mörköjä? Isi kyllä sano, ettei oo. Ei oo mörköjä, isi tietää. Isi tietää kaiken. Ainaski sen, että mulla on sitä ikävä vaikkei se tiiäkkään että mä oon karannu. Isi tietää paljon kaikkea ja se opettaa mulle ihan kaiken. Isi opettaa mulle miten katsotaan aikaa tästä sen hienosta taskukellosta. Mä osaan ihan itse sanoa, että lähdin kotoa silloin, kun kellon pieni viisari osoitti paljon nelosen yli ja se iso viisari osoitti kymppiä. Ja nyt ne viisarit osoittaa melkein ykköstä ja vitosta. Pikkuviisari on vitosessa ja iso viisari melkein ykkösessä, eli aikaa on kulunut aika kauan. Ainaski monta tuntia. Pitää varmaan mennä kotiin, kun lastenohjelmatkin on alkanu. Äiti lupas aamulla, että mä saan syödä lättyjä sitten kun lastenohjelmat loppuu. Lätyt on mun herkkuruokaa, niinkun naapurin Niklaksenkin. Sekin on kuusi vuotta vanha, niinkun minä. Niklaksen kotona ei tehdä niin usein lättyjä kun meillä. Äiti sanoo aina, että mä olenkin sellanen epsiaali, sellanen erityistapaus.
Mä jätän tähän kolme risua pystyyn, että saan tehtyä oman majan tähän seuraavalla kerralla kun äiti tekee taas raparperikiisseliä ja on pakko karata kotoa. Hienot risut onkin, tällaset oikein pitkät. Niitten avulla löydän tän saman hienon paikan varmasti. Nyt mä voin mennä kotiin katsomaan pikkukakkosta ja odottamaan lättyjä.