Nimetön

Oli tyttö kuustoista vee,
iloisesti aina hymyilee.
Tapas pojan vanhemman,
iältään yli kaksikymmentä.
Samat kiinnostukset toivat heidät yhteen,
en tiedä, niin vain uskotaan.
Viikon ajan puhuttuaan tapasivat he toisensa,
lopulta vaihtoivat ensimmäisen suudelmansa.
Viikkoja tästä eteenpäin ja juttuun tuli mutkia.
Ei ollut tyyppi rehellisimpiä jätkiä.
Valheita valheiden perään,
epätoivo alkaa herään.
Anteeksiantamiseen ja siihen samaan tuskaan,
jaksoiko tyttö todella uskoa rakkauden huumaan?
Onnellinen oli aina pojan seurassa,
mutta kauheaa oli olla erossa.
Monta kuukautta jatkui ja suhde oli jo todella syvä. Rakkautta vannottiin sanoin: "aina vain sua kultaseni hyvä"..

Hei rakastan vieläkin sua,
kai sä muistelet mua.
Olen täällä odottamassa sua,
älä koskaan unohda mua.

Silloin kerran yhdessä käveltiin,
käsistä kiinni pidettiin
ja sydämenpohjasta naurettiin.
Mutta kuinka se on nyt mennyttä aikaa,
siitä mun surullinen sydän teille raikaa.
Sut tyhmyydelläni menetin,
itseni pimeyteen kadotin.
Synkäksi mieleltäni muutuin,
sinulle kaikesta siitä suutuin.
Et anteeksi mulle enää anna,
rakkauttani edes mukanasi kanna.

Hei rakastan vieläkin sua,
kai sä muistelet mua.
Olen täällä odottamassa sua,
älä koskaan unohda mua.

Nyt erossa ollut jo aikoja pitkiä,
mutta tunne on vieläkin pirun sitkiä.
Ei se katoa pois tuosta nuoresta sydämestä,
ei pääse irti siitä tosirakkaudesta.
Tyttö itkee yksin ikkunan edessä:
"Mikset Jumala luonani ollut jokaisessa hetkessä?"
Teinkö jotain väärin,
kun en rakkauttani itselleni saanutkaan,
miksi toisen luokse hän pysyvästi jäikään.
Eikö mua rakastanutkaan tosissaan,
pitääkö nyt yrittää taistella suruissaan?
Tää yksinäisyys vetää mut pinnan alle,
sinne jonne viedään heikoimmat, sinne syvälle.

Hei rakastan vieläkin sua,
kai sä muistelet mua.
Olen täällä odottamassa sua,
älä koskaan unohda mua.

Hei rakastan vieläkin sua,
kai sä muistelet mua.
Olen täällä odottamassa sua,
älä koskaan unohda mua.