Istun kannon nokassa. Katselen ensilumen peittämää metsän reunaa. Mieli on haikea miettiessä mitä elämässä nyt oikein tapahtuu. Kauempana kävelee kettu. Kevyesti kepottelee niin kuin mikään huoli ei vaivaisi. Mietin miltä näyttäisikään itsesääliin vaipunut petetty ja jätetty kettu? Niinpä niin, siinähän kettu kepottelet. Niin joudan tästä jo minäkin.
Selite:
Ihminen lienee ainoa eläin, joka voi vaipua sellaiseenkin tunteeseen kun itsesääli... uniikki olo, mutta turhamainen tunne.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Turha(ko) tunne toisinaan, mutta yllättäen arvonsa voi olla silläkin. Täytyy tähän vielä sanoa, että jotensakin elämänmakuisia runoja, vakavista asioista mutta tietyllä tyynellä filosofialla maustettuna. Jonakin päivänä minäkin olen kokonainen, ja ehkä vielä aikunenkin. :)
Katsoin kerran luontoohjelman susilaumasta ja siitä oli yksi vanhempi uros loukannut itseään, silti se
kulki vaivaloisesti laumansa mukana. Toiset kävi
aika ajoin tuuppimassa, tönäisemässä, kannustamassa!
Tuli mielee: ihmisyhteisössä helposti työnnetään
hieman alavireinen yksilö syvemmälle, mutta eläinten
kesken on toisin.
Ja sitten sutta kutsutaan pedoksi .. hmmm?
Hieno ajatus Runossasi muassaan
ja luonto tulee myös lähelle
vertauskuvana.
Pää pystyy, ei ole syytä itsesääliin,
elämä on prosessi, sen kuluessa itse kukin
nousee, putoaa, taas nousee.
Hieno, inhimillinen Runosi.