Hiivimme hiljaa,
kuin varjot,
tajuamatta vaaraa,
joka meidät kohtaa
Tunnen katseen ohimossani, liian myöhään,
sekunneissa ilma täyttyy lyijystä,
et mahdu sekaan,
värähdät kuin puun lehti syysmyrskyssä,
sadat punaista lunta.
Pelkään,
pelkään enemmän kuin koskaan.
Heittäydyn viereesi maahan,
vartalosi värisee punan maalatessa ruohikkoa,
ennen niin vahva, näyttää niin heikolta,
mutta silmissäsi palaa tuo palo,
palo joka huutaa,
"Minä elän!"
Painan kasvoni likelle kasvojasi,
metallin viuhuessa ylitsemme huulesi heikosti lausuvat,
"Rakastan sinua."
Luomesi alkavat vajota,
olet valkoisempi kuin koskaan,
suutelen viileitä huuliasi hellästi,
kuin hyvästiksi,
olet poissa.
Tahdon olla luonasi,
en menettää sinua koskaan.
Hitaasti nousen jaloilleni,
tietäen pääseväni luoksesi pian,
hymyillen kaadun.
Minä muistan sinut,
minä muistan sanat,
minä muistan kun yössä suudeltiin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Runosi ovat hyvin kauniita haikeudessaan, kaipuussaan ja katkeruudessaankin. Kuvaat hyvin elävästi kaiken sanoilla, jotka minun ainakin teki mieli lukea uudestaan ja uudestaan.
Toivottavasti kirjoitat vielä paljon lisää tänne!
oi, tää on hieno.
Tämä on kaunis. On aivan sama, tulkitseeko tän symbolisesti vai antaako sanojen luoda elokuvamaisen maiseman, hetken, musiikin päähänsä kun tätä lukee. Jokatapauksessa herkkä ja vahva. Kosketit sydäntä.
Hyvin, hyvin kaunista tekstiä. menin sanattomaksi. kaunista. kyllä. hiano. :)