Mansikkasuu

Me olimme perhe. Meitä oli neljä. Kaksi lasta, joista minä olen vanhempi. Minun isäni. Voi minun isäni. Rakastin isääni. Rakastan vieläkin. Ja äitini. Rakas äitini. En enää tunne äitiäni, enkä isääni.

Katsoin vanhoja valokuvia piirongin laatikosta. Olimme yhdessä järven rannalla. Aurinko paistoi ja siskoni suu oli mansikoista punainen. Olin silloin kuusi-vuotias, siskoni kolme. Minulla oli harvahampainen hymy ja punaiset posket. Punainen lippalakki ja keltaiset trikoot. Niissä oli auringon kukkia. Muistan ne trikoot.

Muistan myös päivän, kun tuo hymy vietiin minulta. Viimeisetkin joulukoristeet oltiin riisuttu taloista ja niiden pihoilta. Istuin huoneessani ja kuuntelin jonkinlaista poppibändiä kasetilta ja kirjoitin pieneen lukolliseen päiväkirjaani. Siinä luki näin: "Rakas päiväkirja, unohdin käydä pissalla kesken ruokailun. Äiti ei pitänyt siitä. En pidä siitä kun äiti suuttuu. Isi on nykyään hiljaa. Äiti sanoi, että niillä on kiire töissä ja ne puhuu aina hirveesti puhelimessa. Huomenna me katsotaan äitin ja isin kanssa teeveestä joku elokuva. Me saadaan siis valvoa pitempään kuin normaalisti.."

Sitten äitini huusi meitä alakertaan. Siskoani ja minua. Pelkäsimme, että olimme tehneet jotain pahaa. Isäkin oli olohuoneessa. Istuimme sohvalle. Äiti oli ainut, joka puhui. Itkin. Itkin, vaikka en ymmärtäny mistä avioerossa on kyse. Siskoni istui vain. Luulen, ettei hän ymmärtänyt edes sitä, mitä minä ymmärsin. Meni viikko ja minun isääni. Rakastan isääni ei enää näkynyt kotona. Minun, siskoni ja äitini kotona. Hänenkin kotonaan.